IRC-Galleria

Luin viime viikonloppuna mun vanhoja päiväkirjoja... Siis mä oikeesti olin ihan shokissa!! ei siitä miten tyhmän lapsellinen mä oon ollu (ja tuun varmaan aina olemaan) vaan siitä mitä kaikkee paskaa oon SUOSTUNU ottaa vastaan. ei mikään ihme että mulla on ollu ihan hirveen paha olla. En pystyny jatkaa lukemist. Tuli niin hirveet muistot mieleen, ja niin hirvee olo.

En vaan niinkun ymmärä et MIKSI oon suostunu ottaa tommost paskaa niskaan?? miks en oo pistäny välejä poikki heti ekan hutin jälkeen? tai ees toisen... ja miks oon jatkanu suhdetta jos jo parin ekan kuukauden aikana oon huomannu ettei jutusta voi ikinä tulla mitään. Ja miks oon välittäny jostain semmosesta ihmisestä joka ei selvästikään oo välittäny musta. Tai on siis ehkä luullu et se välittää, mut todellisuudessa ei kyl oo välittäny. Jos välittää jostakin niin silloin sitä ei kohdella kaltoin. Silloin sitä ei satuteta! Mä en ymmärrä miten oon voinu jaksaa porskuttaa eteenpäin ihan kuin ei mitään. oonko mä jotenki sairas ku en vaan oo voinu päästää irti. Miten oon voinu sääliä jotain semmosta joka on kohdellu mua niin väärin? Miten oon pystyny unohtamaan kaikki nehirveet asiat ja vaan keskittyäniihin hyviin hetkiin. Niihin jolloin multa pyydettiin anteeksi, kun oltiin niin suloisia. Ei kaikki tietenkään oo ollu ihan paskaa, onhan siin llu mukana ihan mukaviakin muistoja. Mut ne mukavat muistot jää kyllä pahasti alakynteen ku vertaa niihin huonoihin muistoihin. Hirveisiin tekoihin.

Miksi mä en oo hakenu apua?? Miks en oo kertonu kellekään?? Miten en oo nähny miten HELPPOA olis ollu päästä kaikest tommosest eroon? Miks en oo kuunnellu kavereiden, ja toisen osapuolen kavereiden neuvoja ja vaan lähteny? Miks oon aina suuttunu ku joku on sekaantunu mun asioihin?

Mä tiedän että oon semmonen ihminen joka ei tykkää jakaa omi murheita muiden kanssa. Juu tietty jotkut pikku jutut pystyy kertoo muille, mut ne jutut mitkä oikeesti painaa, ne pysyy mun sisällä. Näin se tulee varmaan AINA olemaan. Pelkään ettei kukaan kummiskaan ymmärtäis mua. pelkään näyttää et oon haavoittuvainen, en halua olla heikko. Pelkään et jos sitten kummiskin avaudun jollekkin, niin se ei ota mua vakavasti. Ja ihan hyvinhän mä oon pärjänny... en mä oo tarvinnu mitään apua. Kyllä mä oon pystyny elää ihan suht normaalisti.

en vaan ymmärrä miten ihmeessä oon voinu unohtaa kaikki noi hirveet asiat.. ja sit viel jotenki saanu päähäni et se on ollu mun syy et toinen on käyttäytyny tolleen. Et mä oon jotenkin ansainnu sen. Enkä mä nyt väitä että mä olisin aina ollu maailman ihanin ihminen kaikkia kohtaan, en todellakaan väitä mitään sellaista. Mut ei se kuiteskaan oikeuta KETÄÄN uhkailemaan tai satuttamaan mua! En pysty edes ajattelee niitä juttuja, vähättelen niitä, ja yritän unohtaa...

TOIPUMISEN AVAIMET

AVUN PYYTÄMINEN
nope, kyllä mä pärjään ite. Oon vahva en tarvii muitten apua... oikeesti oon vaan kova kuori ja sisältä ihan rikki... mut en pysty pyytää apua.

TUNTEIDEN KOHTAAMINEN
ei... mä pakenen. yritän unohtaa. siitä ruotimisesta tulee vaan niin ahdistunu olo, on helpompi yrittää unohtaa.

joskus tuntui kun en ite olils paikalla... tai siis olin paikalla, mut en ollu se kelle tehtiin pahaa.. seurasin vaan sivusta. Oli helpompaa silleen.

mutta nyt LUPAAN ITSELLENI eten ENÄÄN IKINÄ anna toisten käyttää mua hyväkseen. EN ENÄÄ IKINÄ ANNA KENENKÄÄN TEHDÄ MULLE PAHAA. EN TUU ENÄÄN IKINÄ SULATTAA YHTÄKÄÄN HUORITTELUA TAI UHKAILUA. EN ENÄÄN IKINÄ. ENKÄ ENÄÄN IKINÄ ANNA ITSENI JOUTUA PAHOINPIDELLYKS, EN HENKISESTI ENKÄ FYYSISESTI. LUPAAN ITSELLENI.

En haluu enää ikinä tuntea samanlaista ahdistusta ku viime viikonloppuna...