Ensin se oli tuntunut pelkkänä ruumiillisena uupumuksena, puristavana tunteena päässä, kuvittelin mielelläni, että jokin verisuoni päässäni oli hajoamaisillaan ja että lämmin veritulva kohta hukuttaisi kaikki ajatukseni, kaikki kuvat. Halusin päästä ajatuksettomaan pimeyteen, halusin pois. Kunpa vain se verisuoni hajoaisi. Mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Lopetin syömisen, lopetin nukkumisen. Kuljin öisin ulkona vähissä vaatteissa palellakseni. ... Join viskiä tyhjään mahaan, soitin Janis Joplinia täydellä teholla, aloitin vaatimattomasti kolmestakymmenestä ja lisäsin tehoa kohti kuuttakymmentä BangOlufsenin vahvistimen asteikolla. se tuntui siltä kuin korviini olisi pistelty puukkoja. Menetin osan kuulostani. Verisuoni kärsi ja vapisi, mutta luuletko että se olisi hajonnut? Niin, olihan minulla ystäviä ... Mutta rajansa silläkin, miten noloihin tilanteisiin heidät voi saattaa. Niinpä minä yhä kuljin ympäri kaupunkia pakkasessa, pimeässä, enemmin tai myöhemmin minä rojahtaisin maahan ja minut kannettaisiin pois. Mihin minut vietäisiin, sillä ei ollut väliä, kaatopaikka olisi kyllä kelvannut. Mutta minä en kaatunut.
Monen päivän jälkeen minua huolestutti se, miten kauan oikeastaan oli mahdollista kulkea ympäriinsä ilman ruokaa , ilman unta, ilman, että mitään tapahtuisi, Soitin lääkärille. Hän neuvoi minua käymään psykologin puheilla. selitin, että minulla oli psykologi, että olin käynyt psykologin luona jo vuosikausia. Sittenhän minulla oli onnea, lääkäri sanoi lakonaisesti ... Kuljin puhelin kioskista toiseen. Seisoin kuuloke kädessäni. Oma lääkäri ... oli monissa yhteyksissä, että minä voisin soittaa ihan milloin vain, yöllä tai päivällä. Nyt oli yö. Minä soitin. hänen äänensä kuulosti uniselta. tule toimistooni aamu yhdeksältä, hän sanoi optimistisesti ... Sanoin etten voi odottaa niin kauan, uskon, että minut on otettava hoitoon, minusta tuntuu, että sillä on kiire.
Kuuleto ääniä, hän kysyi.
En, minä sanoin. Se oli huono veto.
...
Jätin kuulokkeen roikkumaan. Se oli minun oma elämäni joka siinä roikkui ja heilui, yhä hitaammin, lähellä puhelinkioskin likaista lattiaa. Päässäni suhisi ... silieni edessä tanssi pisteitä ja kipinöitä. Kuljin hotellin ohi. Ei, selväähän se, minä kuljin joka tapuksessa pystyssä. Enkä edes kuullut ääniä ... voisin pysäyttää ensimmäisen sopivan vastaantulijan, rynnätä esiin ja puristaa häntä kurkusta. Tai juosta ikkunalasin läpi. Rupesin etsimään. Halusin pysäyttää ajan, halusin, että kaikki kuulisivat. Ja sitten juoksin. viime hetkellä tulin katumapäälle ja käänsin pääni sivulle. Muistan vieläkin murtohälyttimen ... 16. maaliskuuta ... minut kannettiin kynnyksen yli Osastolle.
Karin Fossum sivu 13-15