IRC-Galleria

Jonkinlainen angstauskirjoitus, johon en panostanut tietenkään yhtään, joka on kieasultaan tyhjää täynnä ja sisällöltäänkin pelkkää roskaa.

***

Sitä ei vaan pysty sietämään. Yksinäisyyttä, sitä tunnetta. Tuntuu kuin pieninkin tuuli kylmettäisi koko kehon sielua myöten, kuin jokin näkymätön kahlitsisi otteessaan.
Niin, sellainen minä olen. Yksinäinen. En ole aina ollut, en tietenkään. Mutta asiat muuttuvat, eivätkä aina parempaan suuntaan kuten tarinoissa ja elokuvissa. Vaikka kuinka on joskus ikuista ystävyyttä vannonut, se hylkää ja unohtaa. Joillekin se on normaalia, he eivät kanna siitä huonoa omaatuntoa - mutta jotkut, kuten minä, surevat sitä aikansa. Se ei tunnu hyvältä, kun kylmästi jää katselemaan peröään kaipuu sydämessä, uskottelemaan valheita itselleen.

Tuntuu kuin minut olisi haudattu elävältä. Kun kurkotan sormiani kohti vapautta, koskee sormeni vain arkun kylmää pintaa. En pääse pois, vaikka kiljun ja sätkin, kukaan ei kuule huutoani maan syvyyksistä. Minun pitää vain kituen odottaa kuolemaani, rukoilla että joku sattumalta auttaisi minua. Kuka sellainen olisi? Joka vain tulisi vahingossa haudalleni, alkaisi kaivaa minua ylös.
Monesti olen miettinyt, miten olen tälläiseen tilanteeseen joutunut. Johtuuko se minusta, luonteestani ja tavoistani? Olenko tehnyt jotain niin pahasti väärin, että nyt minua rangaistaan?

Mitään muuta en pyydä, kuin totuuksia.
Tahtoisin vain tietää, mikä on pielessä.