IRC-Galleria

Uskontotieteilijä Kim Östman kirjoitti Aamuporvarissa raikkaasti yksi- ja moniavioisuudesta. Lainaan pätkän: ”Mitkä ihmissuhde- ja perhemallit ovat sallittuja, mitkä kiellettyjä – ja miksi? Määritteleekö ihmissuhteen normaaliuden ja hyväksyttävyyden sen absoluuttinen muoto vai sen laatu?”

Kysymykset ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt. Ajankohtaisuudella en tarkoita Big Love -sarjaa, vaan samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakiintumisesta osaksi perhekäsitystämme. Se mursi lopullisesti vuosikymmenien (osittain vuosisatojen) perinteen, jonka mukaan perheen ydin on kristillisen Jumalan sinetöimä, kahden eri sukupuolta olevan henkilön keskinäisestä rakkaudesta muodostama liitto ja lasten kasvatusinstituutio.

Siis kristillinen? Uskonnollisilla yhteisöillä on toki (lain puitteissa) oikeus laatia sääntöjä, ja olettaa jäsentensä niitä noudattavan. Ensisijaisesti avioliittoa säätelee kuitenkin meillä valtio. Se määrittää naimakelpoisuuden, puolisoiden juridiset oikeudet ja velvollisuudet sekä suhteen purkamisen ehdot.

Lukumäärä ja sukupuoli? Kun sallittiin samaa sukupuolta olevien liitot, lyötiin lukkoon instituution merkitys ensisijaisesti maallisena sopimuksena, johon pariskunnat voivat lisätä haluamiaan uskonnollisia elementtejä. Silti kyseessä on aivan erityinen sopimussuhde, sillä solmijoiden lukumäärä on rajattu kahteen. Periaatteessa vapaiden aikuisten ihmisten välisessä sopimuksessa minkä tahansa koalition pitäisi olla mahdollinen.

Keskinäinen rakkaus? Yksi yhteiskuntamme tiukimpia dogmeja on ajatus siitä, että liitto voi perustua vain keskinäiselle rakkaudelle ja että ihminen voi rakastaa tässä mielessä vain yhtä kumppania kerrallaan. Kaikki muu on perverssiä. Huolimatta siitä, että suurin osa maailman ihmisistä perustelee edelleen avioliittonsa muulla(kin) kuin rakkaudella. Huolimatta siitä, että valtaosa länsimaisesta taiteesta Sofoklesta Salkkareihin rakentuu kolmiodraamalle. Keskinäinen rakkaus on epäsuorasti kirjattu lakiinkin, mikä näkyy esimerkiksi silloin kun pyritään erottelemaan suomalaisten ulkomaalaisten kanssa solmimat ”lumeliitot” ”oikeista”.

Avioliittokäytäntömme perustuvat sääntöihin, joiden ainoa merkitys teollisuusyhteiskunnan seksuaalinormien toisto. Laki parisuhteen rekisteröinnistä rajattiin siten, että se ei kyseenalaistanut perinteisiä arvoja, sillä edelleen perustana on kahden ihmisen romanttinen parisuhde (jonka siunaamisesta kirkko käy parhaillaan voimakasta keskustelua). Jos kyse olisi todella vain ihmisten välisestä sopimuksesta, olisi kai samantekevää, montako ja minkä sukupuolen edustajaa avioliiton keskenään solmisi. Tunkkainen pikkuporvarillisuus jyrää.

Entä sitten lapset? Avioliittohan ei ole vain kahden ihmisen välinen sopimus, se on myös yhteiskunnan tapa huolehtia lapsistaan – vai onko? Jos avioliitto olisi ensisijaisesti lapsia varten, miksi lapsettomat lainkaan solmisivat liiton? Ja eikö silloin avioero-oikeus pitäisi rajata vain tapauksiin, joissa lapset ovat jo täysi-ikäisiä tai heidän hyvinvointinsa uhattuna?

Kun Suomen televisiossa puhutaan köyhyydestä, aina näytetään kuvaa leipäjonoista. Jonoa kuvataan takaapäin, sillä oletuksena on, ettei kukaan halua näyttää olevansa köyhä. Ruoka-avun hakija ei kuvaa vain vähävaraista ihmistä, vaan koko kansallista häpeää, sitä, ettei hyvinvointivaltio huolehdi lapsistaan. Kukapa haluaisi antaa kasvot kansalliselle häpeälle?

Meidän perheessä ei olla koskaan oltu rikkaita, mutta välillä ollaan oltu enemmän ja välillä vähemmän köyhiä. Lapsuudesta muistan, että seurakunta keräsi meille vaatepaketteja. Kirkkoon kuulumattomille vanhemmilleni se oli kova pala.

Myöhemmin oman perheen perustettuani ja toisen lapseni synnyttyä olimme hetken aikaa niin tiukoilla, että jouduimme hakemaan ruoka-apua. Kerran sattui kaupungin herroja paikalle, kun odottelin ruokapakettia vanhassa toppatakissa kahden räkäisen tenavan kanssa. Astuivat ulos autosta, sanoivat diakonissalle päivää, totesivat että täälläkös niitä köyhiä on ja lähtivät matkoihinsa.

Sanotaan, että lahjahevosen suuhun ei pidä katsoa, emmekä me silloin ruokanyssyköistä valittaneetkaan. Nyt poliitikkona ajattelen kuitenkin, että parantamisen varaa löytyy. Ensinnäkin tietysti koko ruoka-apusysteemi pitäisi korvata riittävällä perustulolla. Sitä odotellessa ruoan laatuun pitäisi kiinnittää huomiota: ruokapakettiin koottiin valkoista vehnäjauhoa, valkoista makaronia ja usein vielä valkoista leipää. Ei vihanneksia, kasviksia tai kokojyvätuotteita. Ainoa terveellinen ruoka olivat Elovena-kaurapuurohiutaleet. Lapsiperhe sai kaksi identtistä ruokapakettia, siis yhteensä neljä kiloa vehnäjauhoja kerralla. Pakettien taso tietysti kannusti luopumaan ruoka-apuruoasta heti kun rahatilanne salli.

Vaalitouhuissa on se hyvä puoli, että tapaa koko ajan uusia ihmisiä. Osa seuraa hyvin tarkasti poliitikkojen toimia ja palautetta voi yllättäen sataa vuosienkin takaisista jutuista. Joskus tulee risuja, toisinaan kehuja. Joskus on vaikea sanoa, kummasta on kysymys.

Viime lauantaina Tammelantorilla vanhempi herra kävi kiittelemässä työtäni valtuustossa. Olen kuulemma niin hyvä ehdokas, että hän äänestäisi epäröimättä, ellen olisi ”tyttö”. Se tuli niin vakaumuksella, että menin ihan hiljaiseksi.

Vaikka isoäidilläni onkin lupa kutsua minua tytöksi, osa poliitikoista (niin miehistä kuin naisistakin) käyttää nimitystä tarkoituksella pönkittämään omaa auktoriteettiaan suhteessa nuorempiin naisiin. Olen myös nähnyt, miten näistä tytöistä sitten tehdään kahvinkeittäjiä ja kopiokoneenkäyttäjiä, eikä aikaa päätöksentekoon enää riitä. Olenkin kuljettanut takataskussa muutamaa naljailevaa vastausta, jolla lopettaa tytöttely heti ensimmäiseen kertaan. Tammelantorin miehelle en kuitenkaan raatsinut heittää mitään, hän näytti ihan oikeasti sanovan vain ääneen mitä ajatteli.

Vaikka suuri osa päättäjistä osaa jo tällaiset peruskäytöstavat, poikkeuksiakin löytyy. Riesanani on nyt jokusen kuukauden ollut virkamies, jonka mielestä noin kahdenkymmenen vuoden ikäeromme oikeuttaa tytöttelemään. Olen huomauttanut asiasta ensin virnuillen, sitten ystävällisesti ja lopulta vakavasti. Myös muut ovat kehottaneet häntä luopumaan tavasta. Tosi harmittavaa, jos tällaiseen pitää lähteä puuttumaan hallinnollista tietä.

Vaan täysin synnittömiä eivät ole nuoret naisetkaan. Helsingin Sanomien nuori naistoimittaja uutisoi viime puoluevaltuustosta kirjoittamalla ”Vasemmistoliiton vanhoista äijistä”. Ikärasistista ja seksististä sekin. Ihan syystä tulilinjalle joutuneet toverit lukivat lehteä vähän nuopeina.

Olen viime aikoina tutustunut aiempaa syvällisemmin lastensuojelutyöhön Tampereella. Lastensuojelussa työtä tekevien sosiaalityöntekijöiden harteilla on valtava vastuu, sillä asiat ovat usein kiireellisiä ja monimutkaisia. Sosiaalityöntekijä joutuu tekemään kauaskantoisia päätöksiä syrjäytymis- tai jopa hengenvaarassa olevien lasten tulevaisuudesta.
Tampereella kaikki ei sosiaalityön osalta ole kunnossa. Kaupungilla ei ole riittävästi ammattitaitoisia sosiaalityöntekijöitä. Yritin nostaa ongelmaa kaupunginvaltuustossa keskusteluun tekemällä valtuustokyselyn lastensuojelun tilanteesta. Kentältä kuuluneiden tietojen mukaan Tampereella on valmisteltu jopa kiireellisiä huostaanottoja sellaisten opiskelijoiden voimin, jotka eivät ole ehtineet opiskella lastensuojeluasioita ja joilla ei ole ollut mahdollisuutta perehtyä kyseessä olevan perheen tilanteeseen – puhumattakaan pitkien yhteistyösuhteiden rakentamisesta. Ainoana apuna työssä on ollut kirjahyllyssä oleva opaskirja.

Uuteen pestiini Tampereen lasten ja nuorten palvelujen lautakunnassa kuuluu paikka myös jaostossa, jossa käsitellään lähinnä yksittäisiin lapsiin ja nuoriin kohdistuvia viranomaistoimenpiteitä. Esimerkiksi kaikkein kinkkisimmät huostaanottojupakat päätyvät yleensä tämän porukan työpöydälle. Mietin pitkään, onko minulla rahkeita näin henkisesti raskaaseen paikkaan; lasten kaltoin kohtelu on niin rankka juttu, että en mielelläni lue sellaista edes kaunokirjallisuudesta. Lopulta päätin ottaa paikan. On kuitenkin parempi, että sinne valikoituu liikaa välittäviä ihmisiä kuin että ei välitettäisi lainkaan.

Nyt ensimmäisen kokouksen jälkeen on sellainen olo, että tässä ehtii tulla vielä monet itkut ennen kuin tämä vastuu on selvitetty. Yksittäisistä tapauksista en tietenkään voi kirjoittaa, mutta yleisvaikutelmaksi jäi hengästyttävä kulttuuriero jaoston jäsenten ja päätösten kohteiden välillä. Ei varmaan missään muualla ole luottamushenkilöiden tunkkainen keskiluokkainen pikkuporvarillisuus lyönyt niin lujaa silmille kuin täällä.

Perehtyessäni lastensuojeluun olen huomannut, että yksi suuri kuilu päättäjien ja nuorten välillä liittyy tapaan, jolla nuorten seksikokemuksista puhutaan sosiaalipoliitikkojen kesken. Meillä on tiedossa, että suomalaiset naiset menettävät neitsyytensä keskimäärin 16-vuotiaina, ja että vähemmän koulutetuissa perheissä seksikokeilut alkavat aikaisemmin kuin korkeammin koulutetuissa. Näiden tietojen perusteella voidaan olettaa, että melkoinen osuus tytöistä aloittaa seksisuhteet alle laillisen kuudentoista vuoden rajan ja että erityisen tyypillistä se on työväenluokkaisissa perheissä. Siitä huolimatta alle 16-vuotiaan seksuaalista aktiivisuutta pidetään ilmeisenä ”ongelmanuoren” merkkinä, joka oikeuttaa viranomaisinterventioon.

Erityisen ikävää tämä on tietenkin siksi, että kyse on edelleen nimenomaan tyttöjen seksuaalisuuden kontrolloinnista. En ole törmännyt tapaukseen, jossa poikien varhaisia kokeiluja nähtäisiin ongelmana. Tämä on erityisen kummallista viimeaikaisen tutkimuksen valossa, jonka mukaan 8-luokkalaisista (n. 14-vuotiaista) pojat olivat kokenet vakavaa seksuaalista häirintää yhtä usein kuin tytötkin. Siis: tyttöjen seksuaalinen aktiivisuus on ongelma silloinkin, kun se tapahtuu omasta halusta, poikien ei edes silloin kun se on tapahtunut nuoren tahdon vastaisesti.

Millä vuosisadalla me oikein eletään?

Vielä lisää Ranskan läksyjä. Matkallani opin, että vaikka Ranskan kansantalous sijoittuu kansainvälisissä tuottavuusvertailuissa koko ajan huonommin, yksittäisen työtunnin tuottavuus on siellä edelleen korkeampi kuin esimerkiksi Japanissa. Ilmiötä minulle valottanut professori totesi vain hyväntuulisesti, että ranskalaisia ei huvita tehdä enempää töitä kuin on pakko. Elämä on lyhyt.

Kotimatkalla luin lehdestä, että Ranskan terveysministeri kehotti yrityksiä kannustamaan työntekijöitään päivätorkuille. Ranskassa työviikon pituus on muutenkin vain 35 tuntia.

Verrattuna suomalaiseen työhurmoksellisuuteen, puhe tuntui melkein pyhäin häväistykseltä. Mieleen tuli kuitenkin Jussi Vähämäen luento, jota olin kuuntelemassa pari viikkoa sitten. Hänen mukaansa teknologian alkuperäinen tehtävä oli vapauttaa ihminen työstä. Vasta kysymys ”miten pääsisin tästä vähemmällä” erotti ihmisen eläimestä, ja toisaalta mahdollisti ajan liikenemisen myös muuhun kuin perustarpeiden tyydyttämiseen.

Nyt luterilainen kulttuuri on valjastanut teknologian toimimaan juuri päinvastoin, tekemään ihmisestä jälleen eläimen. Jäin miettimään.