IRC-Galleria

(mul on kutiavat sukat, vaihan ne)

mun nimi oli harhanen, ja minusta tuntu aina ja kaikenaikaa siltä että minua kiusattiin, kunnes joku sanoi että niinhän ne kiusaakin. minulle tuli kauhia hiki, mia hain ihan käsittämättömiin oppilaitokseiin, sellaisiin lähinnä joita ei ollut olemassakaan, mutta en minä sitä silloin tiennyt, nytpä tiedän kun on inderwebit ja muut hiivatin vempulat sivistämässä, ja nuariso, joka ei halua edes opiskella, mutta tietää että ei sellaista voinut, ainakaan silloin kun minä toivon. mutta siitä on jo aikaa. aika kultaa muistot, jos sananlaskuja vaan kuunnellaan, mutta traumaattiselle mielelle muistojen kultaus on kovin vähäistä rikkautta, kun on jo sitäkin ennemmin tahtonut vähän tappaa, jos yhdenn tai kaiksi kertaa vain ja kyseessä on ihminen. eläimiä en tapa, eläimet ovat tyhmiä, tyhmiä en tapa, koska ne eivat tiedä kuolevansa. minä tahdon tappaa vain, ikäänkuin, jos sanoisin ajattelevani, kostoksi ajattelvani koko tappamista ihmisten puuhasteluksi, sillä sodat on suurimmalta osin käyty näillä leveysasteilla joilla suomi on maana ja kansakuntana, mutta on jotain pientä siivoamisentaretta, itseänikin ennen ja koska en tahdo pelkoa herättää, niin teen pelosta lopun, varoittamatta. mitä nyt välillä vähän lasken leikkiä tappamisesta ja tappamisella, sillä syksyisin aina saa hiirenloukkua viritellä kun tulee, nilkkakivuista piittamatta ja niitä nilkkojani uhmaamalla oikein, pideltyä ovia auki niin että sieltä sitten sohvalla televisiota katellessa kahdettakymmenettäensimmäistä päivää mitäkin syksyn kuuta alkaa kuulu rapinoita jostain ja ikäänkuin näkee silmäkulmassaan liikeita patterin, lämpimän, vesikierron lämmittävän patterin alla ja sitten se rapina jo kuuluu oranssista huoneesta. tulee aivan mieleen cluedo, mutta tässä on kyse jostain muusta, tässä vasta selvitellään että tapahtuuko murha vihreässä, valkeassa, oransissa vai kirjastossa vai missä lie huonessa, mutta tässä talossa se joka rapisee, se kuolee.

jyrsijöitä kohtaan minulla on ehkä suurin inho ja siksi minä pystyn jyrsijöita - noh, kania pienemmät - tappamaan vetämällä kaksinerktaisen muovikassin käteni ympärille tai imurilla kaappaan ja abduktoin... taitolajeja molemmat. taitoni voivat olla ruostuneita, mutta intoni ei, ja into on kuin nuorekkuus, se ei ihmisestä katoa ja niin kauan kun intoa on, katoamatonta, minä uhoan...

noniin, hiiriä minä olen tähän asti vain tapellut, ikäänkuin, mutta vielä tulee rottienkin vuoro, mutta rottinkin on kovaa ainetta antamaan periksi ja taipumaan, silloin kun sen kanssa kamppailee on oltava erityisen varuillaan ja lujanahkainen, ei rottingiksii sanota jotain ongevapoja ihan huviksi ja iloksi, kyllä sellainen kaisla kestää isoakin piisamia tai vesirottaa tai makea, vesi, mitä juokaan, mutta sinnikkyydellä oskukin piisameista nahat isänisällä nahkoi ja ite sai mitä nahkoista sai... ja ainahan niistä jotain.

minä meinasin eräällä piisaminhakureissulla hukuttaa kaverin kun tuli vähän vettä veneeseen, vai oliko se jolla, ja meinasivat puntit kastua. minulla oli kauhia paniikki päällä, niin kauhia että en lainkaan huomannut että minä makasin jollan pohjalla makaavan ystäväni kaulaa vasten ja tämän pää oli veden alla. me kaikki kolme selvisimme hengissä, siltä reissulta, sillä kukaan ei ollut ottanut, eikä kukaan ottanut tuosta reissusta kaunaa, iänikuista, mutta on reissuja, joilla en ole ollut joista on jäänyt syvempi arpi kuin että minua on joskus puukolla lyöty.

vaan lyötyjä pitää lyödä, ja minä teen oman lisäni niin että minä lyön entistä lujempaa, eikä tarvi hirviästi enää odotella sillä nyt ovat aikani ajat täysiä, ja ajatukseni kypsiä sille että kun koululaiset kouluun käyvät käy äidistä juttu käteen. Ja nyt itketään!

-eka-vekara on mun lempihahmo aku-ankan taskukirjoissa, muualla se ei kai esiinnykkään kuin pendoliinoissa ja ne ajaa jotain turqu-miztattoo-väliä, vai olenko väärässä?