[ en jaksa kaivaa sitä kellopeliappelsiinin kappaletta joka minua huvittaisi, kaivan siis sibeliusta ja karelia suite intermezzo, jolla piiskaan itteäni, pitkästä aikaa, kovaan ja ankaraan tunnelmaan http://www.youtube.com/watch?v=XtIw5AkUEsE ]
let there be light (isaac asimov, the last question, just read it (eli kuten michael jacksonin kipale ja derren brownin ryöstö menee, just do it! )
[ jaahanssia siis ja musiikiksi jotain kubrickin leffaa eli jamppa joka rakensi ensimmäisen syntikan... no eka ja eka ja kuka sen nyt teki... noita on ja on noitakin, mutta soikoon kellopeliappelsiini, onhan olokin kuin alex-boylla ja palautan itseni aiheeseen, johon lupasin sitaatteja lisää sen kolmen kohdan edestä eli ja alice miller: entä millainen on analyysin kulku? (suomalainen ihminen, älä nyt vaan loukkaannu (alkolla oli joskus tommonen postikortti ja minulla on se lääkekaapin oven avatessa aina tervehtimässä niin että tietäisin sanoa muille että jos otat et aja tai miä vedän pataan, ja muistuttaa minua samalla siitä että lääkkeitä pitää säästellä jos juo muutakin kuin kahvia ja vettä, sillä mahan saa sekaisin xylitolillakin ]
1) (tuo yksi, joka on noin tällä kertaa, ei ole sellainen lukemista tai sen ymmärtämistä helpoiuttamaan tarkoitettu remarkki(1, jollaisina niitä tuossa jälkimmäisessä muodossa tyypillisesti käytän kun solkkaan sulkujen kanssa... otetaanpa siis alusta, ja ilman remarkkia nytyh!
... Entä millainen on analyysin kulku?
1) useimmiten potilaan saa vasin helposti jo analyysin alussa huomaamaan, miten hän on sopeuttanut tunteitaan ja tarpeitaan selviytyäkseen elämässä. Hän huojentuu suunnattomasti, kun hänessä pannaan merkille ja otetaan vakavalta kannalta seikkoja, jotka hän on siihen asti tottunut tukahduttamaan. Hänen huomionsa voidaan kiinnittää kulloisenkin aineiston mukaan siihen, että hän pilkkaa ja ivailee tunteitaan, yrittää kieltää ne itseltään, väheksyy niitä tai ei lainkaan havaitse niitä tai sitten ovat jo menneet ohi.
Potilas tajuaa vähän kerrassaan itsekin, miten hän hakee väen väkisin viihdykettä ollessaan liikuttunut, järkyttynyt tai murheellinen. (Kun erään kuusivuotiaan pojan äiti kuoli, täti sanoi: >>Sinun pitää olla urhea etkä saa itkeä. Menepäs nyt huoneeseesi kiltisti leikkimään.>>)
Vaikka potilas kokee vieläkin monet tilanteet _muiden _kannalta ja kyselee alituiseen itseltään, miltä hän vaikuttaa, miten hänen pitäisi olla, millaisi tunteita hänellä saisi olla, hän tuntee kumminkin kuin ennen. Analyytikon auttajaminäroolin tukemana hän pääsee yhä paremmin perille itsestään, koska voi tunnillaan kokea osan senhetkisistä ( ei -hektisistä vaikka sitä ne on, arafatti) tunteistaan ja suhtautua niihin vakavasti (oi sori:I). Hän on myös kiitollinen, että tämä on mahdollista (ja tämä on mahdollista internetin ansiosta, älkää nyt antako huomautusteni vaikuttaa niin että halveksin tai ylenkatson mitä siteeraan, sillä huvista voi olla hyötyäkin).
2) No -- eihän pulma ole sillä selvä. niin pian kuin transferenssineuroosi on kehittynyt, analyytikko saa toisen roolin ensimmäisen lisäksi, joka sekin säilyy vielä jonkin aikaa. Hänestä tulee transferenssiobjekti. Ja silloin pulpahtaa ilmoille _tunteita _eri _lapsuudenkausilta.
Tässä, kaiketi analyysin vaikeimmassa vaiheessa, esiintyy eniten >>acting outia>>. Potilas alkaa ilmaista itseään ja lupuu sävyisästä asenteestaan, vaikkei lapsuuskokemustensa nojalla vielä usko sen olevan mahdollista ilman hengenvaaraa. Niinpä hän kehittelee toistamispakon ajamana tilanteita, joissa häntä uhkaavat objektinmenetys, hyljeksintä ja eristyneisyys. Voidakseen kokea nuo pelkonsa todellisina hän vetää analyytikon mukaan näytelmään esimerkiksi hyljeksivän tai vaativan äidin osaan. Siten hänpyrkii siihen vapautukseen, mitä ihminen tuntee kesettyään uhkan luhistumatta.
Tuo kaikki saatta alkaa aivan harmittomasti. Potilaan yllättävät tunteet, joita hän olisi mieluiten huomaamatta, mutta niiden pysäyttäminen on myöhäistä, sillä ne virtaavat jo vapaasti tajuntaan. Paluuta ei enää ole. Nyt hänen täytyy -- ja hän saa! (ks. paavo haavikko, kullervon tarina ja kirjoittamani synopisis aiheesta, nimellä mieletön identiteettikriisi, luettavissa jossain täällä, netissä) -- kokea itsensä tavalla, jota hän ei ole siihen saakka pitänyt edes mahdollisena.
Saituuttta halveksiva potilas huomaa kummakseen laskevansa tahattomasti, paljonko maksavat ne kaksi minuuttia, jotka analyytikko käyttää hänen vastaanottotunnistaan puhelinkeskusteluun. Potilas, joka ei ole aiemmin vaatinut mitään ja on aina uupumatta täyttänyt toisten vaatimukset, kimpaantuu äkkiarvaamatta kuullessaan analyytikon lähtevän >>taas>> lomalle. Tai harmistuu nähdessään vieraita ihmisiä vastaanotolla. Mistä hänen kiukkunsa johtuu? Ei suinkaan mustasukkaisuudesta. Hänelle sellainen tunne ei ole lainkaan tuttu! Ja kumminkin... >>mitä he täältä hakevat? Käykö täällä siis muitakin ihmisiä kuin minä?>> Sitä hän ei ole tullut lainkaan ajatelleeksi.
Aluksi potilaasta tuntuu kovin nöyryyttävältä, etä hän on muutakin kuin hyvä, ymmärtäväinen, suurpiirteinen, hillitty ja nimenomaan aikuinen, jos hänen itsekunnioituksensa on rakentunut sellaisten arvojen varaan. Mutta tuohon nöyryytykseen liittyy vielä toinen paljon tuskallisempi, kun hän _havaitsee _itsessään _introjektit ja oivaltaa olevansa niiden vanki. Raivo, vaatimukset ja saituus eivät näet tule esiin aikuismaisen kesyinä vaan aluksi siinä lapsenomaisen alkukantaisessa muodossaan, missä ne torjuttiin. Potilas kauhistuu todetessaan, että hän äyskii yhtä inhottavasti kuin isänsä aikoinaan tai että hän eilen vahti ja rajoitti lastaan -- omien sanojensa mukaan -- >>äitinsä vaatteissa>>.
Tämä introjektien uudelleen elävöityminen ja välien selvittely niiden kanssa transferenssin avulla muodostavat analyysin pääosan. Mitä potilas ei voi muistaa, sitä hän tiedostamttaan tuo transferenssissa esille. Mitä enemmän hän päästää torjumiaan tunteita vapautumaan ja kokee niitä, sitä voimakkaammaksi ja eheämmäksi hän tuntee itsensä. Tällöin hän uskaltaa asettua alttiiksi varhaislapsuuden tunteillekin sekä kokea silloista avuttomuuttan ja ambivalenssiaan, mikä sekin lujittaa hänen varmuuttaan.
on aivan eri asia, jos aikuinen ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen ambivalentein tuntein kuin jos hän -- pitkän esihistorian jälkeen -- kokee itsensä äkkiä kaksivuotaana lapsena, joka istuu keittiössä kotiapulaisen ruokittavan ja ajattelee epätoivoissaan: >>Miksi äiti on joka ilta poissa kotoa? Miksi h'än ei iloitse minusta vähääkään? Mikä minussa on vikana, kun hän mieluummin menee muiden ihmisten luo? Mitä voisin tehdä, jotta hän pysyisi luonani? Itkä en ainakaan saa! En toki itkeä...>>
Silloin tuo lapsi ei pystynyt ajattelemaan tuollaisin sanoin. Sen sijaan mies, joka makasi analyysin aikana sohvalla, oli sekä aikuinen että kaksivuotias pikkupoika ja pystyi itkemään katkerasti. Kyseessä ei ollut katarttinen itku, vaan siinä tiivistyi hänen aiemmin tuntemansa äidinkaiuu, jonka hän oli siihen saakka keiltänyt. Tuota vastaanottotunita seuranneina viikkoina hänessä virisivät kiduttavan amvivalentit tunteet ätiä kohtaan, joka oli menestykseskäs lastenlääkräi. >>Jäinen>> äidinkuva muutui rakasettavia puolia omaavaksi naishahmoksi, joka ei ollut kyennyt luomaan kestävää suhdetta lapseensa. >>Minä vihaan noita iänikuisia sairaita petoja, jotka ovat vieneet minulta äitini. Minä vihaan äitiäni, koska hän on mieluummin heidän luonaan kuin minun kanssani.>> (ööööh... "heidän luonaan kuin minun kanssani"... ei oikein jaksaisi tommosta paskaa, mutta koitan nyt pitää tämän lupaamani, taas ja jälleen ja vieläkin...)
--
1) huomasittehan nytyh, että näin se pelaa. sulku auki sulku kii ja sulkijalihasta pinnistämättä. kaikki on heleppoa kun harajottelee tai jos haluaa ajatella niin (tai näin) kuten kuin ja kutematta kuten minä. ankaraa rehellisyyttä ja peräänantamatonta julmuutta itseä kohtaan. rehellisyys ja ehdottomaan rehellisyyten pyrkiminen on typerintä ja itsetuhoavampaa kuin se että tietoisesti liiottelisi tekemisiään, mutta niistä viis ja sitä rataa...