IRC-Galleria

Herätessä: kipu säteili torson kautta käsivarsiin. Rapun ovella: sadekuuron ensimmäiset pisarat osuivat silmäluomiin. Nyt: en pysty katsomaan eteen -tai taaksepäin. Olen huijannut itseäni. Kuvat ja sanat merkitsevät jotain ihan muuta kuin puoli vuotta tai puoli kuukautta sitten.

Hirveimpii tilanteita ikinä. Sisällä ahdistaa, ulkona pelkää, ei oo mitään aavistusta mitä kummaa toisten päässä liikkuu. Tää ei oo mun kaupunki. Kaikki haluaa häätää mut pois, enkä ymmärrä syytä siihen. Niin vähän kuitenkin vaadin muilta.

Sit nääkin on sellasii asioita mistä ei sais puhua, vaikka on niin paska olo oikeesti et meinaa räjähtää. Säälin hakemisella tai huomionkipeydellä on aika vähän tekemistä tän kanssa.

Tietenkin kaikki koettelemukset voi heittää huumoriks tai lisäykseks omaan ihanan vaiherikkaaseen vuoteen. Mut ei se helpota. Kun ei osaa tehdä mitään.

Tässä tv-ohjelmassa missä haastatellaan näyttelijöitä oli vieraana kerran se silmälappuista naista "Smokessa" näytellyt nainen, en muista nimee, ja siinä näytettiin pätkä jostain sen leffasta. Repliikki meni jotenkin niin, että "me kuljetaan läpi elämämme keräten jotain nokkelia anekdootteja, mitä voi sitten kertoa myöhemmin. Mutta miksi itse kokemus on toisarvoista. Kuinka sen voi elää uudelleen?"

Aika vapaasti siteerattu, noin mä sen muistan ja noin juuri nyt tunnen. Ikään kuin mun kohtalo ois olla vaan menetettyjen mahdollisuuksien jatkumo ja joku hukkahetki jonkun toisen mielessä. Mikä on vaan tahra väriä mikä lopulta tulee huuhdelluksi. Koskahan se kaikki alkaa?

tää on omituista puuhaa, kirjotella kömpelöitä viestejä kirjaston koneella vaikka sitä vois koittaa tehä kehittävämpää. vaikka lukea.

eiks se oo joidenkin mielestä noloo jos pojat kirjottaa runoja tai päiväkirjaa? vähän niinku oon mielestäni läähättävä pervo, vaik tyttönä mä oisin mielestäni haikaileva romantikko. itse asias mä en oo mitään mieltä, teot puhuu puolestaan.

kirjotin yhen paremman samast aiheest, siin oli vähän ilmapalloi ja kaikkee. mut siit on jo tovi kun se tuli rustattuu.

toi runo nyt on tommonen. ei mitään uskomattoman upeeta, tunteiden tulkkinakin vähän suppee. mut se on mun kirjottama eikä vaan perustu tositapahtumiin.

varjo näyttää ihan siltä kuin se ois mun parta:D

kukaan ei oo mulle oikeasti mitään velkaa. paitsi jotkut kaverit, jotain euroja. eikä mikään oo niin vakavaa. kavereitten kanssakin voi/joutuu joustaan.

"se on ihan ok jos et tahdo tavata, mut en oikein käsitä ketä tää salailu palvelee. salaista palvelusta? vai muistatko vielä, "salaisesta palvelusta"- päivää. panikoin pitkin poikin, kesä ei parantanu mun ikävää. nettinaamaan opin tottua, enkä nähny muuta. veli koitti kahta itsarii, ekaks vappuna ja ekan päivän elokuuta.

selvis hengis mut se syyllisti mua silti. oisin voinu olla sen frendi, mut ootin vaan et jotain kävis ilmi. omaa syytäni kaikki, olin varma et tunsit samoin ja et sanoisit sen lopult suoraan. parempi ei milloinkaan, jotenkin niinhän se meni? ois pitäny tajuu jo silloon.

vaan silti tunnen oudon tarpeelliseks kertoo mitä oon kyhänny, et sä oo voinu tietää. "katja, tietäisitpä mihin kylmät keijun kätesi ovat minut sysänneet". pääsykoekirja, toka luku loppu, enempää en voinu sitä sietää. jotain sunkin tekemää koitin tutkia ja tavuttaa, se oli hauskaa siihen asti kunnes aloit mua suolata ja savustaa. turvasit ehkä salaisuutes selustaa? mut ei se meinaa et me ei tunnettais vaan siks kun ei olla ehitty kuin osoittaa.

tästä poikki, jatkuu tai ei, loput joudut arvailee. mä tykkään sust yhä, mut tält pohjalt en tuu leima otsas vittu mihinkään harhailee."

piti toikin kirjottaa. kaipa sille on ollu jo jonkinlainen tilaus, en vaan ymmärrä miks. luulis et mut ois joku osannu noin jo hahmotella...