Sylisi oli paras paikka lähteä
Pyörin levottomasti. Jos vain voisin sanoa, jos vain voisin tehdä jotain...
Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon jäi kokematta, niin paljon jäi tekemättä, niin paljon surua elämä sai aikaan.
Taas yksi vaikea ilta ilman sinun lämpöäsi. Niin kuin jokainen ilta ilman sinua. Eivät nämä päivät ja illat olleet samanlaisia, kuin silloin sinun kanssasi. Kaikki samat paikat, samat ihmiset ympärillä, kaikki oli erilaista kuin silloin, kun
olin kanssasi.
Nuoren elämän murheita, tiesin sen. Mutta vaikka halusin unohtaa, en voinut. Tiesin että se veisi aikaa, mutta se turhautti. Ja vaikka sisälläni tiesin meidän juttumme olevan ohi, silti pieni toivo eli. Ehkä kaiken voisi korjata ja saada takaisin ennalleen. Minähän kuitenkin vielä rakastin sinua. Ei se auttanut, ja halusin unohtaa kaiken. Kuitenkin samaan
aikaan en halunnut luopua sinusta.
Halusin jäädä ulos vielä, näyttämään maailmalle, että osaan elää ilman sinuakin. Ei se ollut totta. Tiesin, että sinäkin tiesit sen. Tiesit kaiken, tunsit minut vieläkin niin hyvin. Mutta se ei haitannut, kukaan muu ei tiennyt. Mutta minäkin tunsin sinut joskus, luulin. En vain enää saanut yhteyttä sinuun.. Koska et halunnut olla kanssani enää, sen toisen takia..
Jos olisin silloin tiennyt, sen minkä nyt tiedän, olisin tehnyt asiat toisin. Se on ironiaa, surun ja katkeruuden synnyttämää ironiaa
.
Tähän asti olin haaveillut jokaisen tekosi ja sanasi osoittavan yhä syvempi tunteita. Liian kauan olin odottanut oikeita tekoja ja pettynyt tajutessani, ettet aikonut tehdä mitään. Olin kyllä aina tiennyt sen, mutta silti sydämeni murtui edelleen joka kerta. Nyt en enää halunnut satuttaa itseäni. Rakkaudesta, hylkäsin tunteeni, suojellakseni itseäni.
Jälleen kerran tulit puhumaan minulle. Osoitit kiinnostusta, juttelit mukavia ja hymyilit. Teit sen erilailla kuin ennen. Olit varovaisempi, tunteellisempi kuin ennen. Saatoin jopa havaita oikeaa, todellista kaipuuta silmissäsi. Luulin hourailevani. Kielsin ne ajatukset sisältäni, pettyisin kuitenkin kun huomaisin, että teet sen kaiken vain ystävänä, ilman henkilökohtaisia tunteita
Sanoit tahtovasi jutella kanssani. Miksi?
En ymmärtänyt. Torjuin sinut, en halunnut kuulla enää juttujasi. Luulin, että olit jo päässyt yli kaikesta. Miksi yhä raastaisit tunteitani, halusitko vain nähdä, miten heikko olen? Olin liian heikko.
Heikkona kokemaan tämän kaiken uudestaan, heikkona rakkaudesta, jota en saisi tuntea, lähdin kiukkuisasti kävelemään pois. Kyyneleet virtasivat poskillani. Miksi satutit vieläkin niin paljon? Teitkö sen tarkoituksella? Etkö voisi vain sanoa suoraan, mitä vielä haluat?
Todellisuudessa sinunkin sisälläsi virtasivat kyyneleet. Sinulla oli oikeaa aitoa sanottavaa minulle. Luulit, että vihasin sinua. Sinuun sattui, kun torjuin sinut. Kärsit ja silmäsi kostuivat. Olit vaikea ja hiljaa, et niin kuin tavallisesti. Jos olisin vain katsonut taakseni, olisin tajunnut kaiken...
Mutta en katsonut. Kävelin eteenpäin. Kaduin kovia sanojani sinulle, vaikka ansaitsit ne. En silti halunnut satuttaa sinua. Olit silti oma rakkaani. Kyyneleet sumensivat tieni. En kestänyt katsokaan sinua enää. Silmäni sumenivat kyynelistä.
En myöskään huomannut, että juoksit perässäni. Itkitkin jopa, kaduit ja itkit. Halusit pyytää anteeksi, halusit korjata.
Mutta liian myöhään...
Tuska sisälläni kasvoi, kun ajattelin sinua. Itkin kivusta ja rakkauden aihettamasta tuskasta. Ajatukseni pyörivät ympyrää. En nähnyt eteeni enää yhtään. Askelet alkoivat hiipua, mutta väkisin pakotin itseni kävelemään. En kuullut huutoasi ylittäessäni tietä.
Kaikki kävi nopeasti. Kyynelten takaa näin vain auton kaksi kirkasta valoa lähestyvän kovaa vauhtia. Kuulin jarrutusäänet kaukaisena kaikuna. Käännyin ympäri. Näin sinun juoksevan. En tuntenut kipua auton ajaessa päälleni.
Suljin silmäni. Luulin nukkuneeni ikuisuuden kunnes heräsin. Joka paikkaan sattui, itkin kivusta ja hengitin raskaasti. Avasin silmäni, näin kasvosi ja kyyneleesi. Pidit minua sylissäsi, niin kuin ennenkin. Olin sekaisin, hämmentynyt ja voin pahoin.
Kuulin puheesi kaikuna. Puhuit minulle, katsoit minuun... Kutsuit minua nimeltä. Minua väsyttää, sanoin. Kielsit minua sulkemasta silmiäni, pyysit katsomaan sinua. En jaksanut. Sanoit, että kaikki järjestyy.
Sanoit hakevasi apua. Ei, en antanut sinun lähteä. Nyt oli tärkeämpää että olit vierelläni, en halunnut luopua sinusta taas. Älä jätä minua, kuiskasin. Et jättäisi minua enää koskaan, vastasit.
Hengitin yhä raskaammin. Nostit minut syliisi ja kannoit kauemmas. Suljin silmäni ja toistin jatkuvasti, ettet jättäisi minua. Hädin tuskin jaksoin enää hengittää. Kulta, älä nukahda, katso minua, sanoit itkun läpi. Sivusilmällä erotin verisiä jälkiä maassa. En tiennyt niiden alkuperää. Luulin näkeväni unta.
Alkoi sataa. Pidit minua kädestä. Kaikki järjestyy, hoit. Puristin kättäsi, älä jätä minua enää koskaan, älä mene, rakastan sinua... Kuiskasin ilmaan. Hengitykseni taukosi, voimani hiipuivat. Kuulin hysteerisen äänesi, sanoit etten saisi nukahtaa, sanoit että kaikki järjestyy, koeta jaksaa.
En jaksanut enää. Katsoin sinua, viimeisillä voimillani sanoin, että älä jätä minua, rauhoitu, olen aina kanssasi, rakastan sinua... Sitten silmäni sumenivat, tunsin vielä kerran miten halasit minua...
Huusit nimeäni, huusit apua, pidit minua sylissäsi, mutta kaikki oli jo ohi, kun apua saapui paikalle. Itkit, itkit ja huusit.
Ajattelin sinua, ajattelin aina sinua. Kaunista ja rumaa, kumpaakin hyvässä mielessä. Olin uppoutunut täysin ajatuksiini. Haukuin sinut mielessäni, koska en saanut selvää sinusta. Huomasin itkeväni, salaa maailmalta, ja sinulta.
Eromme syynähän olivat juuri sinun epävarmat tunteesi. Hyväksyin ne. Mutta en sitä, että minä en ollut enää se ainoa mielessäsi. Ymmärsin silti, ettet tarkoittanut satuttaa. Satutit silti, ja tiesit sen. Se oli epäreilua, luit minua niin hyvin vieläkin.. Itse en saanut sinusta selvää. En uskaltanut edes yrittää, pettyisin kuitenkin. Samalla uteliaisuus ja toivo siitä,
että kaikki olisi taas hyvin, vaikeuttivat asiaa.
Joka ilta itkin itseni uneen, ajatellen sinua. Aamulla heräsin tyhjään tunteeseen. Pohja altani oli kadonnut.. Mitä minun
pitäisi nyt tehdä? Mitä pitäisi ajatella?
Olin porukassa kylällä muiden nuorten kanssa. Jopa nauroin heidän tyhmille vitseilleen.
Tunnelma oli korkealla. Myönnän, pienen hetken ajattelin muutakin kuin sinua. Sitten sinä tallasitkin paikalle, omana,
vahvana ja jotenkin niin ihanana persoonanasi. Se oikein ärsytti, koska tiesit yhä, että rakastin sinua.
En kuitenkaan halunnut näyttää sitä. Halusin pystyväni unohtamaan kuten sinä. Kätkin tunteeni kovan kuoren alle, en huomioinut sinua silmin nähden, mutta koko ajan tarkkailin jokaista liikettäsi, elettäsi, kuuntelin jokaisen sanankin. Satutti
kuulla sinun olevan niin normaali, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan..
Jos olisin tiennyt aikeesi, olisin näyttänyt tunteeni. Sanonut jotain, mikä nyt on mahdotonta.
Jos vain tietäisit...
Ottaisin tuskan pois sinulta, jos voisin, tekisin mitä vain, ollakseni nyt luonasi. Jos olisin vain tiennyt, olisin nyt luonasi. Jos voisin vielä nähdä sinut, tuntea sinut, suudella sinua, puhua sinulle, halata, edes kerran... Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon tekemättä...En ikinä unohda sinua. Toivon että tiedät, rakastan sinua ikuisesti.
Haluaisin sinun tietävän,
sylisi oli paras paikka lähteä.