Kun on paha olla, itkettää. Kun olo on onnellinen, hymyilyttää. Mutta miten olla, jos en tunne mitään? Ei ole kipua, vihaa, surua, kaipuuta, rakkautta, onnellisuutta... ei vain ole mitään. Elää päivästä toiseen rutiinilla, ajattelematta sen kummemmin. Ei uskalla ajatella. Ajattelu tuo surun, suru tuo kyyneleet. Eikä niillä tee mitään. Niistä ei ole mitään hyötyä.
Odotus. Kello liikkuu, mutta aika ei kulje. Kuinka kauan täytyy odottaa kunnes tämä on ohi? Kauanko täytyy olla odotuksen tuskassa, mihin ei lääkettä löydy? Mitä ihmisen täytyy tehdä, että tulee kuulluksi? Miksi Jumala ei kuule, ja vaikka kuulisikin, miksei Jumala kuuntele? Kauan on odotus synkkyydessä kestänyt ja vielä kauemmin on avunpyyntö turhaan itkenyt. Miksi kukaan ei huomaa eikä kuule? Kai tämä on jonkinlainen ihmisen kohtalo; varjossa odottaa ja hiljaisesti kuiskata avunpyyntöjään. Näinkö asiat ovat...?
apua...