Tässä on tullu useita päiviä kelattua sitä faktaa, että monessa suhteessa elän monia nuoruuden unelmiani tällä hetkellä ja silti olo on ontto kuin vanhalla sylinterillä...tai ehkä kaleidoskoopilla. Monesti kaiken maailman tuskaisen olon saa siedettävämmäksi kun vain hyväksyy olevansa ihminen kaikkine vikoineen. Eilen oli joku haastattelu ja siinä lätistessä tajusi tulleensa sen verran vanhaksi ettei angstia enää löydy. Melankoliaa kylläkin ja tervettä itsekriittisyyttä. Ehkä keväämmällä löytyy jotakin henkistä riehakkuutta enemmän. Nyt taivalletaan säästöliekki päälläja kivireki nimeltä eläimistö tuntuu sangen raskaalta kuljettaa mukana.
PS. Kyllä tosta edellä sanotusta vielä jotain angstin rippeitä paistaa läpi, sitä paitsi luen parhaillaan Hesseä...HUH HUH!!!