Puin ylleni,
ohuet, paperiset siivet,
opettelin lentämään.
Lensin ylös,
ohi vaaleanpunaisten pilvien,
ohi linnojen.
Vain yksi sadepisara
siipeni haurastutti,
putoan,
läpi elämäni putoan,
kunnes vain katoan,
kuin tätä päivääkään ei enää olisikaan.
En saanut sinua syliini,
en halata,
en hellyyttä osoittaa,
vain tyly hoitaja
sinut pois kantoi.
Sain kyllä muiston,
tuskan joka ei jätä,
surun joka ei katoa,
vain pieni eloton ruumis,
koko loppuelämääni
vaikuttaa.
Pieni linnunpoikanen
kurkisti ulos pesästä
ja katsoi taivasta...
Pieni linnunpoikanen
hyppäsi ulos pesästä,
levitti pienet siipensä
... ja lensi..
se selvisi!
Sä olit satujen prinssi,
unieni hyväntahdon lähettiläs,
kauneinta maailmassa.
Sä olit todellisuudessa
mielikuvitusten mörkö,
paholaisen toveri,
ilkeyden perikuva,
kaikki se paha jota on pimeässä.
Mutta mä tyhmä uskon
satuihin ja uniin.....
Vanha kiiltokuva,
värit haalistuneet,
kasvonpiirteet vääristyneet.
Kaunis kiiltokuva,
kuva pienestä enkelistä,
kuva jota valmistettiin tuhansia,
lopulta jäljellä vain yksi,
liimattuna muistokirjaasi.
Haluaisin
kirjoittaa kirjan,
itsestäni,
elämästäni....
Mutta en tänään,
on niin paljon
nähtävää,
on niin paljon
koettavaa,
on niin paljon
tuskaisia muistoja,
mutta elettyäni
tämänkin päivän,
olen jälleen vahvempi....