IRC-Galleria

Välillä tuntuu että tekisin asioita vääristä syistä, mut sitten mietin että johtuuko toi mun miettimiseni itsekriittisyydestäni pääosin. Sit mietin et analysoin liikaa.

Minä en tiedä. Otan siis selvää.

Minä en oikeasti osaa pitää MITÄÄN seksuaalista fantasiaa itsessään pahana, ainakaan enää. Olen ehkä aiemmin kammoksunut ja kavahtanut omia ajatuksiani, mutta enää en jaksa vaivautua. Edes pedo-, nekro- tai zoofiliaa en pidä itsessään pahoina (tai hyvinä) asioina, etenkään jos ne pysyvät fantasian tasolla. Lisäksi nämä kiinnostavat minua ilmiöinä, ja fantasioina sinänsä.

Pohtiessani näitä (ja muita) fantasioita, palasin monesti samaan kysymykseen: onko olemassa rajaa tai määritettä sille, milloin fantasiat olisi hyvä pitää vain fantasioina? Ja jos on, niin mistä sen voi tietää, milloin se raja on ”sallittua” ylittää, ja ennen kaikkea kuka tai mikä tämän rajan määrittelee?

Olen ehkä jollakin tavalla poikkeava, mutta koen olevani teoriassa valmis melkein mihin tahansa.

Vaikka luulen tietäväni suurin piirtein mitä haluan, mistä en innostuisi, mikä kiinnostaisi ja mitä en ehdottomasti haluaisi kokeilla, en voi olla kuitenkaan täysin varma, ellen kokeile ensin.
Tästä päästäänkin kysymyksiin siitä, kuinka paljon on tarpeeksi, että voi sanoa esimerkiksi ettei juuri tämä ole oma juttu tai ovatko ns. huonot kokemukset riittävä syy olla kokeilematta enempää, miten määritellään huono kokemus ja kuinka suuri osuus kokemuksen miellyttävyyteen vaikuttaa ihmisten välinen kemia. Muiden muassa.

Tämä ei varmaankaan ole teille kovinkaan suuri oivallus, mutta olen alkanut nähdä ihmisen seksuaalisena olentona. Ehken ihan vastasyntyneitä tai pieniä lapsia, mutta noin periaatteessa. Eikä siinä ole mitään pahaa saati kummallista, ainakaan sinänsä. Tämä on hämmentävä ja samalla vapauttava tuntemus. Silti koen yhä vaivaannuttavaksi puhua tai kirjoittaa näistä asioista, etenkin kasvotusten. Internetin hyviä puolia on sen näennäinen kasvottomuus. Ja tätä kautta voin käsitellä asioita suhteellisen yleisellä tasolla, joka kumminkin vaikuttaa minuun itseeni (ja toivottavasti myös joihinkin teistä) yksilöllisellä tasolla. ja niiden asioiden kautta joita itse asiassa tarkoitan.

Minä ymmärrän toisaalta miksi suhtaudun seksuaalisuutta sivuaviin asioihin näin… kiinnostuneena, mutta kumminkin jotenkin häpeillen, aivan kuin olisin jäänyt kiinni käsi piparipurkissa. Tehnyt jotain luvatonta. Vaikka haluaisin siitä tunteesta, ajatusmallista, eroon nythetipaikalla, siihen ei ole muuta lääkettä kuin asioiden käsittely ja työstäminen mm. käytännön kautta. Valitettavasti, ja kaikeksi onneksi.

Joten, etsisin ihmisiä matkakumppaniksi tutkimusmatkalle itseeni, itseemme, varauksella "kaikki kiinnostaa" tai ”mikään älköön olko meille vierasta”. Olen ainakin teoriassa valmis tekemään aika monia asioita, vaikken välttämättä saisikaan niistä paljoakaan tai mitään irti

Olen aiemminkin kirjoittanut päiväkirjaani tästä (k-osmo-s#blogcomments), mutta en osaa enää sanoa "pystyisinkö" ns. perinteiseen parisuhteeseen. Tavallaan pidän sitä ihanteena, mutta kumminkin kokisin, ettei se ehkä kumminkaan _toimisi_ omalla kohdallani. Tuntuu jotenkin perverssiltä etten saisi olla onnellinen jostain ihmisestä (tai jonkun ihmisen kanssa) vain koska "seurustelen". Ymmärrän toki vakiintuneen parisuhteen, muutenkin kuin kulttuurievoluution ja historian kautta, mutta...

Tosin en koe vielä osaavani suhtautua tähän asiaan "oikein", vaan analysoin tapani mukaan liikaa. Myöskin koska tämä on suhteellisen uusi oivallus minulta, asiaan pitää totuttautua hetki. Tosin olen jo aika pitkään kokenut mustasukkaisuuden toimimattomana. Ymmärrettävänä sinänsä, mutta toimimattomana. Tämä käsitys vain vahvistui keskustellessani aiheesta, pintapuolisesti tosin, erään ystäväni kanssa, jonka kanssa tulimme siihen johtopäätökseen, että mustasukkaisuus on sairaus. Ihan silläkin perusteella, että toista ihmistä ei voi omistaa. Tai voi, tietysti, mutta kuitenkin.

Enkä koe, ettenkö osaisi "ottaa vastuuta" tai olisin "tunnevammainen", en vain haluaISI rajoittaa tunteitani yhteen ihmiseen. Miksi mun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että pidän muistakin ihmisistä kuin mahdolliseta seurustelukumppanistani tai siitä, että joidenkin ihmisten kansssa seksi on vain yksinkertaisesti LOISTAVAA.

Niin ja tässä puhuu siis ihminen joka osaa olla ystävistäänkin mustasukkainen.

Nykyään puhutaan että yhteiskunta olisi seksistynyt (liikaa), mutta en osaa sanoa. Toisaalta seksuaalisuutta on (ja voi nähdä) kaikessa, mutta toisaalta; koska olen toistaiseksi vielä kaukana siitä tilanteesta että olisin (riittävän) sinut oman seksuaalisuuteni ja siihen liittyvien tunnetilojen kanssa, joten olen toistaiseksi samaa mieltä - tiettyyn pisteeseen asti.

Olen onnistunut kumminkin käsittelemään omia tuntemuksiani, myös tai lähinnä niitä "negatiivisia" ja "vääriä". Se on aika voimauttavaa. On kumminkin hämmentävää huomata, että itsestäKIN löytyy niinsanottujen normien kanssa sotivia seksuaalisia mielihaluja. Ja myös semmoisia mitä ei välttämättä tulisi ensimmäisenä ajatelleeksi. Mutta olen oppinut, että myös nämä hämmentävät tunteet ja tuntemukset on mielekästä käsitellä, vaikkei se välttämättä miellyttävää olisikaan.

Koen itseni olevan vielä ainakin jotenkin estynyt seksuaalisuuteni ja siihen liittyvien asioiden kanssa (esim muiden läheisyys ja alastomuus - omani kanssa olen jo sujut), mutta siihen ei kaiketi mitään yksittäistä syytä löydy.

En osaa määritellä itseäni mitenkään (sexualwise tai muutenkaan), koska koen määritteet turhiksi ja kumminkin kaikessa hienoudessaan RIITTÄMÄTTÖMIKSI. Tunnetilojen fiilistely olisi ehkä avain itseni löytämiseen tälläKIN saralla, mutta toisaalta asioiden tekeminen ja sanominen ääneen on (minulle) erittäin kuumottavaa. Toistaiseksi.
Tulen kyllä varmaan vielä jonain päivänä tutkimaan omia mielihalujani, intohimojani ja fantasioitani tarkemminkin, niin elävässä elämässä kuin ehkä kirjallisessa muodossa - joko täällä tai muualla. Tällä hetkellä tyydyn vain teoretisoimaan niistä. Tällä hetkellä analysoin asioita liikaa: mitä jos se ei toimikaan mulle, mitä jos en olekaan hyvä tässä, mitä jos alkaakin ahdistaa. Sinänsä ymmärrettävää, mutta toisaalta aika turhaa. Pelkään ehkä liikaa negatiivista kommenttia (noin yleisestikin), kielteistä reaktiota, mitä vaan, joten se osaltaan estää mua TEKEMÄSTÄ.

(Tämä blogimerkintäkin on oiva esimerkki siitä - en (vielä) uskalla kirjoitaa asioista niiden oikeilla nimillä, vaan kirjoitan ympäripyöreästi, melkein asian vierestä. )

Inspiraationa toimi tämä: Emie#blogcomments

fuck
this mortal coil
i am not these
feetlegsarms - emtpy shell

i am
more
than seems
summa summarum magis
magic-al

i
i am
not
all right, or nothing
left
will be
will become

Mä en tiedä mistä aloittaa. Kaikki on ja ei ole. Hyvin joka tapauksessa. Dead Elvis oli helvetin kova, kuten vähän uumoilinkin. Samoin aurinkokeiju, se saa mut kuplimaan. Tuntuu vaan että se miten olen aiemmin tällaisiin tilanteisiin suhtautunut ja käyttäytynyt, ei toimisi tässä tilantessa. Tosin, jos vain teen siltä mistä tuntuu, kaikki menee niin kuin pitää. Kai.

Tuntuu vaan tyhmältä kelata liikaa kaikkea negatiivista, koska mulla ei käsittääkseni ole siihen syytä tai edes MITÄÄN TARVETTA. Mun pitäisi vain olla iloinen ja avaruuksissa uusien ihmisten tapaamisesta, jota tapahtuu KOKO AJAN. Ja opin koko ajan uutta, vaikken toisaalta kovin edes ponnistele sen eteen. Hämmentävää. Jos vain teksin sen eteen jotain, saattaisi tapahtua ylikierroksilla käymisen takia ylikuumeneminen ja pärähdys - eihän se ole suotavaa lainkaan, eihän?

Eilen oli erittäin vapaan rakkauden aikakauden fiilikset, kiitokset siitä asianosaisille. :)

Mikä loppupeleissä on merkityksekästä
Onko se että toteutin jotain itsekästä
Sainko ehkä suurenmoisuuksia aikaiseksi
Paljon maallista mammonaa kasaan haalituksi
Onko mun nimeni ollut ihmisten huulilla
Pääsinkö mä seisomaan areenoilla suurilla
Kun mä kuolen lasketaanko nämä mun eduksi
Vai kuten kaikki tuun haudatessa unohdetuksi

kertosäe
Mikä ratkaisee?
Mikä merkitsee?
Kuka siitä päättää, nuo toiset vai mä itse?

Onko tärkeetä se että olen niinkuin toiset
Jotka osaavat käyttäytyä, itsetietoiset
Näyttävät hyvältä sanovat oikeat sanat
Pitääkö mun toistaa perässä ne jutut samat
Nauravatko mulle jos mä näytän kuka olen
Mitä sisältäni löytyy kuinka ajattelen
Ja kun mä seison niiden edessä täysin alasti
Pistävätkö mut ryömimään aivan alas asti

kertosäe

Mä en enää jaksa kieltää ihmistä minussa
Tuhat säveltä mun sisällä umpisolmussa
Niitä yritän selvittää, suoriksi aukoa
Aivan liikaa enkä ehdi pitämään taukoa
Pelkään niitä jotka vielä enemmän pelkäävät
Heistä toiset häipyy kolmannet vierelle jäävät
Osaanko mä olla hyvä niille ihmisille
Jotka parastani tahtoo aiheutanko heille
Pettymyksen kun mä heikkoudet esille laitan
Tuonko iloa kellekkään vaiko pelkän haitan
Teenkö oikein teenkö väärin kun mä esiin astun
Toisten nähden kompastun tyhmenen ja viisastun
Entä sit kun multa loppuu kaikki kysymykset
Onko enää muita vaihtoehtoja kuin yks et
Olen hiljaa

kertosäe (2x)

kelatkaa sitä

Kyseenalaista, ota selvää; ymmärry.

Olen aiemmin suhtautunt hieman penseästi ihmisiin joilla on "tuen tanskan taistelua sananvapauskiistassa" -kuvia, mutta tajusin eilen, että kyse ei ole siitä, että nämä ihmiset (välttämättä) haluaisivat piirtää halventavia kuvia tai pilkata kenenkään uskontoa. Kyse on (kuten kuvakin kertoo) SANANVAPAUDESTA, joka tarkoittaa ihmisten oikeudesta ilmaista mielipiteensä (ja täten mahdollisesti todistaa olevansa idiootteja) ILMAN KUOLEMANTUOMION VAARAA.