Mä en yhtään tiedä mitä mun pitäs tehdä.
On vaikee käyttäytyy normaalisti
kun sisältä on aivan rikki. Kai mä sitten joskus saan taas mun elämän oikeille raiteille
ehkä joskus lopetan tän paskan.
Ehkä mä yritän uudelleen,
ehkä mä luovutan kokonaan.
Ehkä joskus mä taas jaksan paremmin.
Jaksan yrittää ja elää kunnolla
välittää lujemmin.
Se vaan ei oo nyt mahdollista,
ei tän kaiken keskellä.
Tää kaikki oikeesti vie multa kohta järjen
on vaikee ajatella järkevästi.
Tai edes ylipäätään ajatella mitään.
Mulla on nykysin vaikeuksii luottaa ihmisiin,
ku tuntuu et ne tulee kuiten kääntään mulle selkänsä
ja hylkäävän kokonaan.
Mulla on enää vaan muutama
joihin voin kunnolla luottaa,
niihinkin juuri ja juuri.
Johtuu kai siitä,
et mut on petetty jo niin monesti.
Kun mä poltan tupakkaa,
mä yritän hukuttaa mun murheet siihen.
Se savu ja nikotiini saa mut rentoutuun,
ne saa mun mielialan kohoamaan.
Se tunne ei kestä kauaa,
mutta mä pidän siitä tunteesta kiinni.
Polttamisen ja tällai käyttäytymisen taakse
mä yritän piilottaa sen masentuneen,
särkyneen itseni.
Kai mä oisin tällanen ihminen ilman sitäkin osaa itsestäni,
mut en vaan haluu näyttää sitä osaa muille.
Joka päivä,
mä joudun kestään tätä.
Pelkoa, et mut oikeesti hylätään,
jätetään ihan yksin,
Sen oikeestaan vois luokitella jo fobiaks,
sellaseks jota ei halua paljastaa muille.
Saattashan se helpottaa
jos vois puhuu jollekin
mut en vaan uskalla avautuu.
Viimeks ku tein sen,
sain kuulla et kaikki tietää.
En haluu sitä uudelleen,
näin pienes paikas jutut
leviää nopeemmin ko Rovaniemellä.
Mulla on itellä jo niin hiton vaikeeta
sitku vielä kaikki kaataa ongelmansa mulle,
mun olo vaan pahenee.
Joudun masentuun useamman ihmisen puolesta.
Ne kaiken lisäks odottaa,
et mä auttaisin ja sanoisin jotain lohduttavaa.
Miten mä voin sanoo mitää järkevää,
ku en osaa edes auttaa itseäni ?
Mä oon elänyt tän paskan kaa jo aika kauan,
onnistunut pitään kaiken sisällä ja kasassa.
Mut se kaikki alkaa jo vähitellen kaatuun päälle,
painamaan mun entistä alemmas.
En tiedä kuin kauan mä enää jaksan
kuin pitkään voin pitää itseni kasassa.
Kaiken lisäks mä en enää tunnu kelpaavan kellekään.
En edes ystäväks ilmeisesti,
ku vaan yhtäkkii lopetetaan yhteydenpito.
Tietenkin oon itekki tehny niin joskus,
mutta hyvästä syystä.
Mut vaan katkastaan yhtäkkii pois porukasta.
Mä en edes tiedä,
haluaako kukaan olla mun ystävä.
Tuntuu et kaikki vaan leikkii sellasii,
ja sit yhtäkkii stoppaa,
jotta ne sais mun itsetunnon alas.
Voin vaan sanoo et hyvin tehty,
onnistuitte.
Ei tällasta paskaa kukaan halua,
oon vaan yksi miljoonassa,
en erotu kenenkään silmiin massasta.
En ole kenellekäään se piristävä ihme,
en se jota ne kaipaa viikonloput.
Oon vaan tää mitätön paska,
pelkkä nolla.
Joskus vaan haluisin huutaa koko maailmalle,
et haluun kuolla.
Ehkä joku voi auttaa mua ?
Ei mulla oo täällä mitään,
vain tää mitätön elämä.
Pelkkiä valheita,
petoksia,
masennusta.
Ei mitään,
minkä takii mun pitäs elää.
Mun elämä on vaan yks iso valhe.
EI täs oo mitään aitoo.
Suurin osa kavereistakin on täällä vain hyvinä aikoina,
muulloin ne on teillä tietämättömillä.
Pelkkää valetta koko paska.
Onhan mun elämässä se yks
ja ainoo valopilkku,
joka jaksaa piristää mua.
Tai ainakin yrittää.
Vaik se asuukin niin kaukana,
se on aina mulle maailman tärkein ihminen,
En tiedä mitä tekisin ilman sitä.
Se on ku valo tunnelin päässä,
mun pelastus.
Se tyttö on tehnyt mun elämästä
elämisen arvoisen.
Jos sille tapahtuu joskus jotain,
mä en tuu kestään sitä.
mä oisin menettänyt mun rakkaan
puolet mun sydämestä.
Se raastais mut lopullisesti rikki,
tuska ois sietämätöntä.
Jokainen valhe mitä mulle sanotaan
jokainen petos joita mä koen
on kuin nauloja mun arkkuun.
Ne saa mut vajoon aina vain alemmas,
rikkoo mua sisältä päin.
Anteeks kaikile,
joita mä oon joskus satuttanut.
Anteeks niille,
joiden lupaukset mä oon pettänyt.
Anteeks,
et mä pilaan tätä maailmaa olemassa olollani.
Anteeksi kaikesta mitä mä oon tehnyt.
Se kaikki loppuu kohta,
mä lupaan sen.
Tää kaikki on kuin hidasta kuolemaa.
Rööki, viina...
Mun kroppa ei tuu kestään sitä.
Siinä on vastaus mun kaverin kysymykseen,
"miksi sää poltat ?"
Koska haluun,
et mun loppu tulis hitaasti ja tuskallisesti,
niinku mä sen antaitsen.
Multa kysytään aina, et mitä mä haluan olla isona.
Mä sanon niille valheita päin naamaa,
et haluisin olla kampaaja tai lääkäri.
Todellisuudessa haluisin vaan olla elossa.
Musta kuitenkin tuntuu,
etten voi koskaan saavuttaa sitä mitä mä haluan.
En sitä jätkää josta unelmoin,
en niitä arvosanoja joilla pääsisin eteenpäin.
Kaikki menee pieleen,
vaikka mä kuinka yritän.
En yritä hakee tällä huomiota tai mitään,
mut mun on vaan pakko vuodattaa nää johonkin.
Ehkä tällä tavalla saisin jonkun
joka tukis mua
ja olis mun luona kun mulla on vaikeeta.
Niin mäkin yritän tehdä,
vaikka se ei oo helppoo omien vaikeuksien takia.
Mut jos mulla olis joku,
joka hailais ja sanoit et kaikki järjestyy
ja tosissaan auttais mua tän kaa,
niin ehkä mä jossain vaiheessa saisin tän taakan keveämmäksi.
Nyt se on mahdotonta
mun ainoo tuki ja turva asuu niin kaukana.
Enkä mä oikeestaan tiedä tarkalleen,
mitä mä tunnen sitä yhtä kohtaan.
Kaikki sano aiemmin,
että se on sellanen mulkku,
valehteleva paska
mut sitten ku ne sai tietää,
että mä tykkään siitä,
se olikin yhtäkkiä joku hiton unelmakumppani !
Ei se vaan mua kohtaan oo oikeestaan ollu mikää mulkku,
en vaan oo koskaan saanu tietää,
mitä se musta ajattelee.
Mä yritän olla pirtee kaikkien muiden kaa,
vaikka tosissaan haluisin itkee.
Mä koetan esittää normaalia,
vaikka sisimmiltäni haluisin vaan kuolla.
Tää ei tosiaankaan oo kivaa,
en tuu kestään kauaa tän taakan alla.
Mä murrun sen alla,
vajoan koko ajan alaspäin.
Kukaan ei tunnu pystyvän nostaan mua taas pinnalle,
valamaan muhun uutta elämänhalua.
En oikeestaan ees tiedä,
miks mulla on tällänen olo.
Varmaan kaikki mitä mä oon kokenut
ja nähnyt saa mun tunteen tälleen.
Mä en halunnut tätä,
enkä todellakaan pyytänyt tätä kaikkee paskaa,
jotka tän aiheutti.
Joten älkää syyttäkö mua tästä,
en toivonut tätä.
Mä en haluis toivoa kuolemaa,
mut se on kuin jokin pakko.
Anteeks nyt kuitenkin tästä kaikesta.
Kyl kai tästä joskus helpottaa,
kuten aiemminkin ajattelin.
Silloin olin kuitenkin väärässä.
Nyt mä toivon,
etten taas ole erehtynyt.
Kai tää tästä joskus alkaa helpottaan.
Painosanalla kai
