on hankala syntejään tunnustaa kun ei kaikkia niitä ees muista ja paljon soi sielussa sanottavaa mutta kuivana kieli ei luista kai siksi on tartuttu tuoppeihin joihin kulkijan tarttua suodaan ja se ohra jo lainehtii jossain jota ensin jussina juodaan ei pehmeäksi pöyhitä pelimannin pielusta eikä patja ole untuvaa kaipaa jostain syvältä sielusta kolkkaan kodilta tuntumaa vaikka soppa on kylmää ja leipä on sitkeää auta ei päätänsä aukoa itse voi päättää nauraa vai itkeä kunhan soitto ei taukoa sillä kansan kourassa hajallaan on nämä laulajan lantit jää pelimannin perinnöksi ajallaan velat vipit ja pantit on haaveista suurin jos elämään yksi jäis lauluistansa ja hänen täältä jo mentyään sitä vielä laulaisi kansa