Aikaisemminkin olen todennut asian, jonka taas kerran jouduin kohtaamaan. Kun on ollut tapahtumarikas ja kaikinpuolin hieno viikonloppu rakkaiden ihmisten kanssa, on arkeen palaaminen aina vain hankalampaa. Huone käy ahtaaksi, seinat kaatuu päälle, raskasta hengittää... Yksinäisyys lyö vasten kasvoja kovempaa kuin koskaan. Kerran rikkoutunut sydän ei kai koskaan toivu täysin. Olin taas itsevarmempi, sosiaalisempi, ja sain uusia tuttavia matkan varrella. Nyt ei tunnu silti että olisin sen vahvempi kuin aikaisemminkaan. Huhhuh, ompa taas tekstiä..kunnon vuodatusta.. taidan vain lähteä Vanajan varrelle käveleskeskelemään ja istuksimaan, on pakko hetkeksi päästä pois..
Hyvät ihmiset, vika ei ole teissä, syy on minussa, olen tällainen kuin olen. Ei se silti tarkoita ettenkö välittäisi..
välitän, ja ajattelen asioita joista vaikenen, enemmän kuin ehkä pitäisi.