Synnyin keskeltä slummien,
varjossa horsman putkien
vartuin ihmiseksi kylmään maailmaan
nälkää, kurjuutta silmiin katsomaan.
Alla mä kuljen hyljätyn taivaan
käsi kädessä kohtalon itkevän sairaan.
Murtuneena tyytyä paras on
ehkä kerran nään vielä auringon,
joka raa'at hedelmät lämmöllään kypsyttää,
heittää kirkkaita säteitään päälle hyljätyn harhailijan.
Unelmoiden mieleni kirkastuu,
laulun viritän menneeksi muistojen
kotiseutuni harmaiden slummien.
- Lauri Koskinen