"Jotakin on kuihtunut
melkein nukahtaa,
jos katsoo liian kaukaa se saavuttaa
Yksin ei voi muutakaan
ne antaa ymmärtää,
ettei sekään riitä, en vielä kiitä
Jotenkin se katkaisee,
jatkuu edelleen
ja sen siirrän pois, vaikka sanottavaa
Alla kauniin pisaran
jostain lähtenyt
muttei perille saapunut koskaan
Silloin saa toivoa taas
saa hukuttaa kasvonsa tyynyyn, painaa hetket puhtauteen
Silloin saa uinua vaan
voi sulkeutua hetkeksi tyynyyn, nähdä yksin valkeuteen
On annettava muutakin
jos aikoo ymmärtää, ettei keneenkään saa liikaa luottaa
Silti mielen halkaisee, jatkuu edelleen
ja hahmot saapuu vielä kuiskaten
Silloin saa toivoa taas, saa hukuttaa kasvonsa tyynyyn
painaa hetket puhtauteen
Silloin saa uinua vaan, voi sulkeutua hetkeksi tyynyyn
nähdä yksin valkeuteen"
-Luomakunta
Voi kun voisikin vain painaa kasvot tyynyyn ja nähdä valkeuteen. Elää kaiken tämän hektisen hulluuden keskellä hetken aikaa rauhassa, unohtaa ympäröivän maailman ja vain tuijottaa täydelliseen puhtauteen. Jokainen meistä on itsessään kuitenkin jo niin likainen, että pelkkä ajatus sellaiseen täydellisyyteen katsomisesta saa silmät vuotamaan ja pään särkemään, niin kuin kirkkaana päivänä taivaalle katseleminen.
Itseään kauniimpaa, puhtaampaa, kaikella tapaa parempaa on melkein mahdoton katsoa. Se sattuu. Se muistuttaa siitä, että itse on likainen. Kukapa haluaisi saada muistutuksen omasta epätäydellisyydestään? Helpompaa on vetäytyä varjoon tai laittaa aurinkolasit nenälle. Silloin ei tarvitse siristellä silmiä ja kärsiä kaiken paljastavasta valosta. Aurinkolasien läpi maailmakin näyttää vähän tummemmalta ja sen väriloisto himmenee. Silloin on helpompi sulautua ympäristöönsä. Kuvitella olevansa yhtälailla likainen tai puhdas kuin ympärillä leviävä luontokin.
Järkytys on suuri, kun ottaa lasit pois silmien edestä. Kaikki loistaa vielä kauniimpana ja puhtaampana kuin aikaisemmin. Kesällä kimmeltää vihreä, talvella puhtaan valkoinen. Ja itse seisoo kaiken keskellä imien valkeutta, sitä ympärilleen loistamatta. Jumalan kaunis kädenjälki mykistää.
Jos on ihan hiljaa, liikkumatta, ajattelematta, voi kokea hetken, jolloin kaikki on täydellisessä rauhassa keskenään. Minä, likainen luonnos siinä keskelllä. Hetki haihtuu yhtä herkästi kuin se syntyykin, eikä aivan samanlaista koskaan koe toista. Mutta jotain se jättää.
Siinä hetkessä, Jumalan näyttäessä luomakuntaansa täydellisessä harmoniassa, juuri sillä hetkellä on mahdollista kokea rauhan leijuvan omaankin sisimpään. Voi tuntea Jumalan hipaisevan olkapäätä ja kuulla tuulessa lupauksen, että tällainen likainen luomuskin kelpaa. Juuri minä kelpaan. Ja sen ajatuksen voimin jaksan ensi kerralla pitää silmäni taivaaseen luotuina hieman pidempään, ennen kuin valkeus pakottaa jälleen laskemaan katseeni, ja jään odottamaan seuraavaa kertaa. Kenties silloin uskallan jo jättää lasini pois ja hyväksyn oman likaisuuteni. Kentis.