IRC-Galleria

Olen koulussa joskus lukenut Tuntemattoman sotilaan. Hyvä teos, mutta siitä tehty elokuva ei oikein tunnu innostavan (niinkuin kirjoista tehdyt elokuvat yleensä). Tuntemattomaan tutustuminen on jonkin näköinen velvoite kaikille niille, jotka Suomessa asuvat ja sen itsenäisyydestä ja rauhasta nauttivat. Kyllä minä ainakin aion laittaa omat lapseni lukemaan Tuntemattoman.

Taas oltiin eilen juhlimassa. Tanssiminen ei sovi mulle ollenkaan, mutta ei kyllä juominenkaan. Kun olisikin äijä, vois lojuu viikonloput ja muut tällaiset sängyssä toisen kainalossa, ei tarttis lähtee radalle riutumaan. Tai joku kiva harrastus, joka vaatisi täyden panostuksen. Mutta kun ei ole.

Eeh, jos sitä tänään vaikka tekis jotain hyödyllistä ja nauttis olosta. Mutta miten?

Taas se iski - todellisuus. Damn it! Mihin katosivat vuodet?
Jos saisin taas olla 5-vuotias ja olla vailla murheita. Ei tarvitsisi murehtia huomisista kokeista, ei miehistä, ei elämästä, ei mistään. Onpa nyt teini olo. Loppuisi jo teini-ikäkin. Sitä luuli koko yläasteen että Jesh! Kohta olen 18 ja aikuinen. Mutta ei, teiniys jatkuu. Pitäisikö hävetä?
Lihoaminen on muuten ihan kauhea asia: housut ei mahu, vatsa näkyy joka paidasta ja topista, liikkuminen raskaampaa ja juokseminen helvettiä. Ruma olo. Teinioire.
Teini sitä ja teini tätä. Teini menee, tekee, ajattelee, häpee, ja on vielä senkin jälkeen niin pälli, että tekee saman uudestaan! Itsetuhoista toimintaa, tai ehkä vain yritys tuntea jotain. Jos ei tunne onnea, voi ainakin tuntea häpeää, on se kuitenkin vähän voimakkaampaa.

Avaudun, örisen ja simahdan. Urgh! Ei vaan, antakaa mulle pitsaa. Kinkku-salami-ananas-aurajuusto ois aika jees. Maksan takas myöhemmin.

No mut hei, pitäkää te hyvä päivä!