Kilpikonnat (Testudines) kuuluvat matelijoihin. Kilpikonnien lahko käsittää niin elävät kuin sukupuuttoon kuolleetkin, vedessä ja maalla elävät kilpikonnalajit. Kilpikonnille tunnusomaista on kylkiluista kehittynyt, luinen paksu kilpi. Kooltaan kilpikonnat ovat sademetsien parisenttisistä jopa kaksimetrisiin jättiläisiin. Kilpikonnat ovat pitkäikäisiä, kauimmin elävät lajit voivat elää yli 150 vuotta; ennätys on tällä hetkellä 188 vuotta.
Ensimmäiset kilpikonnat ilmaantuivat jo hirmuliskojen aikana, noin 200 miljoonaa vuotta sitten. Vaikka osa kilpikonnista viettää suuren osan elämästään veden alla, ovat ne kuitenkin ilmaa hengittäviä matelijoita. Niiden täytyy siis tulla pinnalle hengittämään tietyin väliajoin. Kilpikonnat myös viettävät aikaa maalla, useat lajit munivat rantahiekkaan. Maalla elävät kilpikonnat ovat kasvissyöjiä. Maakilpikonnat ovat rauhallisia eläimiä jotka eivät tee mitään pahaa ihmisille, mutta jotkin vesikilpikonnat voivat olla aggressiivisia ihmistä kohtaan.
Kilpikonnia on olemassa monia eri lajeja. Suomessa lemmikkeinä yleisimmät maakilpikonnalajit ovat kreikankilpikonna (Testudo hermanni), nelivarvaskilpikonna (Agrionemys horsfieldii) ja reunuskilpikonna (Testudo marginata). Näistä lajeista Suomessa kasvatetaan ainakin nelivarvaskilpikonnia ja useimpia on myynnissä eläinkaupoissa. Vedessä elävistä lajeista yleisin on punakorvakilpikonna.
Nykyään kilpikonnien tuonti Suomeen on sallittua, mutta joillain lajeilla täytyy olla asianmukainen CITES-todistus. Näitä lajeja ovat mm. espanjankilpikonna, leopardikilpikonna ja kreikankilpikonna.
Kilpikonnien hoito on vaativaa, sillä ne tarvitsevat paljon liikkumatilaa ja tarkkaan laaditun ruokavalion. Väärin hoidettuna kilpikonnat sairastuvat helposti. Terveen kilpikonnan silmät ovat kirkkaat eivätkä vuoda, Iho on kimmoisa ja siinä ei ole loisia, kilpi on kova ja ehjä, peräpää on siisti, nenä ja suu seutu ovat kuivia, kilven muoto on tasaisesti kaareutuva, käytös aktiivinen ja vastustelee nostaessa ja uloste on kiinteää tahmaista ja lähes hajutonta.