Luonnonvalo kirkastaa enää muutaman keskipäivän tunnin. Kuu on kapea kuin kynnenkärki eivätkä hiekansekaiset lumikasatkaan hohda pimeässä. Kaamos on lamaannuttanut useimmat suomalaiset niin täysin, että enää vain kieli taipuu kerkeään valitukseen.
Jotkut sentään jaksavat vielä toimia. Kaamosta vastaan täytyy taistella sähkötekniikalla ja luovalla ajattelulla.
Valonauhat, -verkot ja -köynnökset ovat taas palanneet pihoille ja parvekkeille. Vilkkuvat lamput tanssivat tonttupolskaa, ledivaloilla luodaan näkymiä Betlehemiin ja Korvatunturille. Perinnetietoinen nostaa ikkunalle viisi- tai seitsenhaaraisen sähkökynttelikön, ennakkoluuloton visionääri hakee ideansa Tuhannen ja yhden yön satukirjasta.
Pimeys on torjuttu, mutta kaikki eivät silti ole valon voitosta mielissään. Lähipäivinä joku valtakunnallinen tyylipoliisi tuomitsee taas kovin sanoi suomalaisten taidot valosomistuksen alalla.
Myöntää täytyy, että yleiskuva voi olla rihkamainen ja kokonaisvaikutelma levoton, mutta ainakin meillä riittää nyt kaivattua valoa. Muutamat elegantit valoinstallaatiot eivät juuri mieltä lämmittäisi, jos kansa joutuisi vaeltamaan pimeydessä enimmän osan ajastaan.
Välkkyvät porot ja muotopuoliksi valaistut karviaispensaat avaavat sitä paitsi hellyttäviä näkymiä suomalaiseen sieluun. Pihojen ja ikkunoiden jouluvaloja viritetään paitsi omaksi, myös ohikulkijoiden iloksi. Kaikki osallistuvat valon juhlan rakentamiseen tarjoamalla mukaan omaa hyvää ja kaunistaan.
Valosaasteen arvosteleminen on paikallaan, mutta ongelman ydin tuskin löytyy mummon parvekkeelta. Tuhlaavaista, luonnotonta ja rumaa valaistusta jää maailmaan enemmän kuin tarpeeksi, vaikka kaikki yksityiskotien hyvän mielen tuikut sammutettaisiin.
Näin joulun alla on hyvä hetki opetella suvaitsevaisuutta. Sen osoituksena annetaan tällä kertaa kaikkien tuikkujen tuikkia.