vittu. ihan ku puhuis seinille. ei mitää välii mitä sanon. menee toisest korvasta sisään ja toisesta ulos. jos ees tuntisin itteni tarpeeks hyvin et tietäisin onko vika mussa vai muissa. ainakin osaan olla vittuuntu muihinki ku vaan itteeni nykyään.
olis nii kiva alottaa ihan kokonaan uudelleen välillä. ottaa vaa vanhemmat ja nelli ja alottaa ihan kokonaan uudestaan. en tiiä mitä siitäki tulis. huomasin just etten osaa ystävystyä. tyttö jonka kanssa puhuin koulussa hävis ku tuuleen heti ku tunti loppu. ehkä pitäs ensin kysyy nimee ja sit yrittää ystävystyä...en tiiä. en oo vissiin koskaan ite tehny alotetta.
se on ärsyttävä, pelkurimainen kysymys, mut sen ei tarvitse olla: miks kaikki on niin vaikeeta? ihan oikeesti, minkä takia?
ja miten löytää harmaan tilan? pitääkö valita sen välillä että kukaan ei ota sua vakavasti ja ajattelee et Katja nyt on vähän yhdentekevä, ei sillä oo paljon väliä, ja sen että rupee vittumaiseks bitchiksi että sais jonkunlaista kunnioitusta, mutta vihaa itseään sellaisena?
vihaa muita/vihaa itseäsi. ole mitätön ja pidä kiinni kavereista/ole jonkun arvoinen ja ole yksin.
eikös olekkin maailman äklöttävintä teiniangstia? sellasta se on.
ku olis edes oman elämänsä Veronica Mars! \o/