Tuntuu jotenki kummalliselta vieläki olla täällä täyspäisessä maailmassa, ku eka on pehmentänyt aivonsa leirillä. Pääsispä sinne takas. Tuntuu niin haikeelta ajatella,et me nähdään viimisenkerran tällä porukalla sunnuntaina. Tuskin kaikki meinaa on tulossa jatkikselle. Meidän ryhmäkin oli niin ihana. Ihan ikävä niitä kaikkii hetkii.
Välillä tuntuu siltä et kaikki tää menee pian ohi. Tuntuu et kaikki menee pian täydellisesti, mut sitten taas yhä uudestaan alkaa miettii sitä tiettyä muistoa, ja sen jälkeen kaikki taas menee ihan päin persettä. Mä en tajua mikä meni pieleen ja mikä oli asian suurin ongelma. Ehkäpä se itse asia.