IRC-Galleria

Taas yömyöhään... mitä mä tein päivällä? laiskottelin. Ois pitäny lukee läksyjä mut mä... Olen niin säälittävä T_T hemmottelen itteni pihalle.

Piti kirjottaa keskittyneillä kasvoilla ja mä kirjotin keksittyneillä kasvoilla xD Ha haa! Tää on kauheeta mä en osaa päättää kenen kaa päähenkilö päätyy yhteen. Nyt ois ratkaiseva hetki ja Samin ainut mahis astua kuvioihin, jos ei niin Seeve päätyy Markon kaa. MUTTA! ARGH! Mun on pakko olla kirjottamatta ennen ku keksin koska jos Sam ei päädy Seeven kaa yhteen ni sit se ei voi rakastuu siihen. Se ei voi päätyä säälittävästi koska Sam on cool! Joko tunteet tai sit ei!

täs on yks mun lempikohtauksista: Seeve hautausmaalla kyykistyneenä hautakiven eteen:
-Sori etten oo käyny, siitä on monta vuotta eikö ookkin, hän kuiskasi eikä kukaan vastannut. Se oli jotenkin surullista. - Mä, mä oon elänyt aika hyvin. Mä, oon syöny hyvin ja ollu terve, eiks ookkin mukavaa. Mähän lupasin sulle, et kaikki tulee olemaan hyvin, mähän lupasin, Seeve hiljeni jälleen. Epätoivoiset kyyneleet ilmestyivät hänen silmilleen ja hän hengitti raskaasti hymyillen surullista hymyä. Hän katsoi taivasta, harmaata surullista taivasta ja vilkastunut sydämentykytys alkoi vähitellen rauhoittua, hidastua. Seeve pyyhki märät poskensa ja kyyneleet loppuivat. -Anteeks, hän sanoi lopulta ja tiesi sen olevan myöhäistä. Hän tiesi olevansa monta vuotta myöhässä, monta päivää, monta tuntia niin totaalisen myöhässä ettei myöhäisempää voinut edes olla. Mutta siltikään hän ei voinut tehdä muuta kuin pyytää anteeksi, kaikkea. Hän muisti sen viimeisen katseen, jonka nyt hengetön henkilö oli häneen luonut. Se oli ollut katse täynnä vihaa, täynnä pettymystä, täynnä tuskaa ja inhoa. Se katse joka oli joskus ollut täynnä rakkautta ja hellyyttä oli uponnut Seeveen kuin tämä olisi ollut maailman vastenmielisin olento. Hän nousi nopeasti ylös, ei halunnut muistella sitä päivää, jota ei ikinä pystyisi unohtamaan. - Hyvästi, hän kuiskasi ja lähti. Aurinko pilkahti harmaan pilven takaa ja värjäsi taivaan iloisilla väreillä eikä se enää ollut ollenkaan surullinen. Niin nopeasti elämä muuttuu. Suru, häpeä, kipu ja rakkaus, kaikki voi olla poissa huomenna mutta joskus kaikki voi yllättäen tulla takaisin. Tunteet aaltoilevat kuin meri, joskus niin myrskyten, joskus laantuen ja tyyntyen.
-Huominen voi muuttaa minut, oletko silti valmis leikkiin, Seeve oli joskus kysynyt ystävältään hymyillen vallattomasti. Viattoman iloisesti autuaan tietämättömänä siitä, että jonain päivän joutuisi osoittamaan sitä samaa henkilöä aseella ja painamaan liipaisinta. Eikä mikään kaduttanut Seeveä enempää kuin se, että hän oli päästänyt hetken karkaamaan käsistään ja painanut. Mutta se oli kauan sitten, se oli kuin unta, kuin mielikuvituksen tuotetta.

tällästä on elämä mafiassa:
- Saakeli! Seeve huusi ja heitti tyynyn lattialle. Välillä häntä kyllästytti rikollinen elämä, se nousi ylös kurkusta ja pyrki ulos mutta ei ollut mitenkään mahdollista heittää sitä pois. Se oli kuin polttomerkki, kuin arpi jota ei voinut kuin meikata lähes näkymättömäksi ja silti se saattoi näkyä jonkun tarkkaavaisen silmään. Oli koko ajan pelättävä jokaista siirtoa, mitä jos tekisi väärin. Oli pakko epäillä lähes kaikkia ympärillä olevia, mitäs jo salaisuus vuotaa. Tietäen että elää tappajien ja huijareiden keskellä oli pystyttävä normaaliin elämään. Yksikin väärä sana ja saattoi saada luodin päähänsä jo seuraavan nurkan takana. Jos ylhäältä tuli käsky tappaa koko perheensä, sitä oli toteltava tai joku muu tekisi sen tappaen myös sinut. Oli mahdotonta juosta pois, karata tai piiloutua. Mikään ei ollut pelottavampaa kuin pomon viha. Se löytäisi sinut mistä vain, se laahaisi esiin jokaisen henkilön jota rakastat: sukulaiset, rakastetut, ystävät kenet vain. Ja sitten menettäisit heidät kaikki yksi kerrallaan. Sellainen oli mafiapomon viha, se oli mustaakin mustempi, kuin varjoissa vaaniva murhaaja. Ja jokaisen menetyksen myötä oppisit jotakin, oppisit olevasi voimaton, heikko pieni ihminen ja ennen kaikkea yksinäinen. Seevekin oli menettänyt jotakin vain sen takia ettei ollut tarpeeksi tarkkaavainen. Kauan sitten kun hetki oli mennyt ohi liian nopeasti hänen huomaamattaan ja aika siinä täysin mustassa huoneessa oli pysähtynyt Seevessäkin oli kuollut jotakin. Hän oli menettänyt jotakin itsestään, oppinut jotakin uutta ja jatkanut elämäänsä katuen. Ehkä nyt jopa hieman peläten sitä vihaa, jota kukaan ei voinut hallita mutta jota niin moni ylläpiti, jota moni niin totteli niin kunnioitti.