mä oon itkenyt miehen takia mutta nyt mä itken mun rakkaan ihmisen takia joka nyt sattumoisin on mun oma isä ja on mulle elämän tukipylväs. mä sain perjantaina tietää että se on sairaalassa korkean verenpaineen takia mutta juuri tänään sain tietää että sillä on munuaiset paskana. eli jollei mun isä saa uusia munuaisia tai se alkaa käydä sellasessa dialyysissa, joka on erittäin väsyttävää touhua. mä en oo tajunnu sitä että mä ehkä menettäisin isäni. mä oon luullu että se jaksaa ihan mitä vaa. kyllä mä sen tiedän että ihmiset kuolee mutta kumminki en mä isästä olis arvannu. ja mä en tajuu miksi ei oma äiti viittinyt sanoa mulle vaan mun piti kuulla se ihan muualta. se on niin väärin ja kaiken lisäksi mä oon aina ollu isin pikkutyttö.. en mä haluu menettää isää.. se on monelle muullekki henkilölle tukipaalu. en mä oo ainut.
voi jeesus sentään mitä elämää lapset perhekodissa ja vanhemmat kaukaa niin siinä on vähän vaikia tukia toisia. mä en haluu vielä menettää isääni, en mä vielä...