IRC-Galleria

Merkittävää, että istun taajamajunassa. Ikkunasta ulos katsottaessa taajamaa näkyy yhtä taajaan kuin Ase & Erä -lehden kestotilaajia Vegaaniliiton vuosikokouksessa. Ennen Rovaniemeä on niin paljon korpea, että mieleen pälkähtää väistämättä ajatus: "Mitä helvetin asiaa ihmisillä on voinut olla tänne tuhansia vuosia sitten?" Pieni annos pöpelikköä on silti ajoittain hyväksi. Normaalisti tunnen oloni sorsaksi jahdin aloituspäivänä, jos Vagabondin alla ei kopise öljysora, mutta sekin on kai asennekysymys. Junan ikkunassa tällä(kin) hetkellä juokseva maisema nimittäin tarjoaa edellytyksiä vaikka ja mihin eheyttävään aktiin.

Minä tykkään hakata halkoja.

Halot taas kasvavat puissa - siis metsässä. Hiljattain kertausharjoituksessa järjestettiin kenttäjumalanpalvelus (onko kenttäjumala eri kuin asutuskeskusjumala?) Ensinnäkään en ole järin uskonnollinen tapaus, mutta etenkään en pidä siitä, että valtiolliset ja uskonnolliset asiat sekoitetaan toisiinsa. Papin -sinänsä oivaltavaa ja ennenkaikkea lyhyttä- puhetta mättäällä istuen kuunnellessani koin maanpuolustusrauhaani häirittävän. Tuntuvasti hurskaammaksi olisin tullut ryhmäteltan edustalle kasaamani alttarin, eli halonhakkuupölkyn, puupinon ja kirveen kanssa touhutessani.

Köyliöjärven jäällä ja laajemmaltikin kirveellä on ollut suorastaan uraauurtava rooli kristittyjen historiassa siinä missä miekoilla, ristiinnaulitsemisilla, anekaupalla ja inkvisitiollakin. Toteutanko minä siis itseasiassa vain varhaiskristillistä vaistoani tarttumalla kirveeseen ja ajattelemalla henkeviä? Sielunhoidolliselta vaikutukseltaan halonhakkuu joka tapauksessa vastaa patikointia Nepalin ympäri Maarit Tastula reppuselässä (lainaus Tuomas Toloselta).

Eikä kenenkään ajattelunvapaus tule loukatuksi.