IRC-Galleria

synkistä hetkistäni minä pyrähdän raivokkaaseen nauruun ja jälleen takaisin. sitten tulee niin neutraalia, kuin unta, leijumista ajatuksessa, siis tyyntä. jälleen sieltä vaaleasta, pehmeästä kuplastani hyökkään sanoinkuvaamattomaan ahdistukseen ja haluan kaiken katoavan ympäriltäni, samalla peläten hylkäämistä. hiuksiakin repien rämmin ylös siitä ja kirmaan manian laitumille, hei mä elän ja nauran kuin sekopäinen. jälleen ihmiset ympärilläni ovat hetken hämillään, mutta saan heidätkin hullaantumaan energia pommillani joka suorastaan pursuaa ulos minusta. singahtelen vielä hetken, olen voittamaton, rakastan kaikkea. ja hiljalleen laskeudun, toisinaan tömähtäenkin, depression syvään järveen. sen aallot iskevät ylitseni ja minä vain hukun. valo kaikkoaa niin äkkiä ympäriltäni ja minuun iskeytyy miljoonia neuloja. kaikki vajoaa ja olen täysin yksin, kukaan ei voi auttaa. mutta taas jälleen, yli läpitunkemattoman mustuuden, näen valon. hiljalleen se kasvaa ja yhtäkkiä nukun jälleen rauhaisassa neutraalisuudessani. omassa kuplassani, turvassa kaikelta. lämpimässä ja pehmeässä. ja kohta taas odotan räjähdystä..minun sisälläni on taas kohta miljoonia raketteja..

mutta minulle ei tule tylsää. tämä juttu minun päässäni raastaa minut välillä täysin loppuun, mutta minulle ei tule tylsää. eivätkä minun ongelmani katoa sillä, että hoen, kuinka sairaalta päässäni välillä tuntuu. yritän pelkästään nauttia kaikesta, karmeudestakin 8)

annan kaiken. lainaan kaiken. tunnen ihmeekseni jo turvaa. myös haikeus yllätti minut äsken. olen niin keskeneräinen, aina niin keskeneräinen. ja niin minun kuuluukin olla. tänään minä olen tällainen. huomenna taas niin muuttunut. en haluaisi juurtua, mutta tahdon silti kodin, tahdon rakentaa juurien päälle. silloin ne eivät sido minua enkä minä niitä. olen keskeneräinen kunnes ei enää tarvitse muuttua, ei tarvitse. silloin minä olen se, mitä olen. se oikea, todellinen. se, mikä on minussa kokoajan, mitä en vain voi nähdä. se minä. todellinen minä.

mutta. tulin tulokseen, ettei minun tarvitsekaan ehkä kokea sitä oikeaa minääni niin voimakkaana kuin haaveilen. ehkä juuri tämä, alituinen muuntautuminen, on se minä. se olen minä, eikä kukaan muu tee tätä samalla tavalla kuin minä. minulla on omat roolini, jotka turvaavat selustaani. ne kulkevat minun kanssani, minne ikinä menenkin. ennen koin ne uhkina, että olen heikko, kun tarvitsen noita varjojani jotka liimautuvat minuun, tilanteessa kuin tilanteessa. joka tilanteeseen minulla on oma, joka voi liimautua ihooni. mutta. mitä sitten? nyt minä annan niiden olla minussa, hallita minua. koska niistä minä rakennun.

tuntea petetyksi. tuntea lyödyksi. näillä käsillä halusin turmella silloin, kun kipuna minuun iskettiin totuuksia. mutta tunnen jälleen kasvaneeni tähän elämään kiinni, yhä lujemmin minä roikun siinä. tunnen saaneeni kolhuja, mutta niistä jäävät arvet kaunistavat minut. ne tekevät minusta älykkään, ne kasvattavat minun tietojani.

hmmm, jokaisella on oma maailma, mutta kaikki eivät osaa uppoutua sen saloihin. joidenkin maailma on jakautunut monien lähimmäisten kesken eikä missään ole enää omaa, pientä ja salaista. joillain taas oma maailma on niin ylitse muiden, että he elävät ainoastaan siinä ja sivusta seuraajat pitävät heitä eristäytyneinä moukkina, jotka eivät ymmärrä ympärillään
tapahtuvaa kiirettä, joka on sivustaseuraajien mielestä rauhoittavaa, mutta oikeasti vain siksi, että he pelkäävät kuulla, kun heidän oma mielensä alkaa yksinollessa huutamaaan totuuksia, joita he eivät halua kuulla koska pelkäävät itseään.

kosketa. tanssillasi hymyilet, niin keveänä käyvät sinun jalkasi.
niin kevyinä hipaisevat lattiani pintaa, toit valon mukanasi.

nyt vain pelkään hetkeä, jona olet taas poissa ja minä, minä
taas pimeässä. mutta nyt sinä tanssit. tanssit kauneudellasi,
tanssit silmilläsi, huulillasi on sanoja, ehkä laulun, minä kuulen
vain helinän joka täyttää vartaloni. se täyttää minut ja tuskin
enää kosketan lattiaa.

sinun poskipäilläsi sädehtii. minä näen, näen. tahdon nähdä,
mutta myös tuntea. ja sinä tulet minua lähelle. sinun valkoinen
ihosi painautuu minun syliini. ja minä olen onnellisin. onnellisin.
miksi minä pelkään sinun kanssasi, aivan kuin kysyisit. miksi pelkään
että valoni lähtee, miksen luota?

sinä valoni, sinäkin lähdet aikanaan.
sinä, pieni, maailman kaunein valoni, olet kohta taas poissa.
mutta siihen asti me tanssimme yhteen.
siihen asti me teemme tästä huoneesta maailman kauneimman.
valoni, olethan lähellä, valoni?

tuoksun taisin saada kiinni,
se jäi mieleen.
aurinko minun ihollani leikki,
ja kyyneleet poskillani.
iloa täynnä,
surua huutava keho.
tanssita, tanssita minua
rakkaani, lennä.
anna käsiesi nauraa, anna niiden elää.
maailmalle, näytä, näytä meille.
rakas, mitä sinä pelkäät, kuvajaistasi?
mikset näe sen läpi, suoraan sinne,
minne kaikkien pitäisi nähdä.
nähdä sydämeen.
tehdä koti, tehdä se käsillä,
jotka vain hymystäsi koskisivat jo taivaita.
kauniisti, niin kauniisti.

minun ihoni kestää,
minä kestän.
tule lähemmäksi, niin kuiskaan.
kerron sinulle kivusta, kerron pelosta.
kerron lämmöstä, kerron rakkaudesta.
jos vain uskallat tarpeeksi lähelle.
jos vain uskallat tuntea.
anna käsiesi maalata,
aukaise sinun kauneimmat silmäsi.
minä rakastan sinua.
sisko minä rakastan sinua.
minä rakastan teitä kaikkia,
kaikkia.
te saatte tulla lähelle,
te saatte koskettaa,
jos minäkin saan.

tunteina joina et puhu.
hetkinä joina uit epätoivosi syvässä järvessä.
silloinkin minä olen sinua lähellä.
silloinkin olet minulle kaunis.
silloinkin minä rakastan.

ja kun minä olen heikko,
sinä teet minusta ehjän jälleen,
teet kauniin.

sinussa minä elän,
ja sinä minussa.
te kaikki, avatkaa sydämenne.
avatkaa kauneimpanne,
näyttäkää mitä teissä on,
näyttäkää kauniit itsenne,
niin, että minä itken.
minä itken,
kauneuttanne,
hyvyyttänne.
nämä helmet ihollani muistuttavat teistä.
ne antavat minulle elämän.

ystävät. tämä on teille.
keitä en tunne, tämä on teille.
tämä on kaikille.
kaikille.

rakkautta, olette tärkeitä.

tarvitsen puita. tarvitsen sadetta. tarvitsen pimeyttä. tarvitsen yksinäisyyttä. tarvitsen ihmisiä. tarvitsen valoa. tarvitsen pelkoa. tarvitsen ajatusta. tarvitsen rohkeutta. tarvitsen musiikkia. tarvitsen lepoa. tarvitsen hiljaisuutta. tarvitsen rauhaa. tarvitsen luottamusta. tarvitsen yön. tarvitsen päivän. tarvitsen rakkautta.
en halua tarvita mitään. haluan olla yltäkylläisyys itselleni.

apua apua apua. ei minun pääni on niin sekaisin. ei en minä ajattele näin. löydän itsestäni kammottavia piirteitä ei en halua. aaa, antaa ajatusten askelien tanssia vapaasti. mutta ne ovat jo liian vapaita, niitä ei voi yrittäenkään enää kahlita. haluan hallita niitä. en voi enää, liian itsenäisiä. kääntyvät minua vastaan ja minä niitä. kehossani riehuu hillitön persoonien keskeinen sota ja voin vain seurata kun omat minäni käyvät toistensa kimppuun. toisaalta niin suloinen sekasorto ahdistaa minua hermoromahduksenkin partaalle ja minä haluan vaan olla lähellä. haluan rakastaa vihata. oksettavaa kaipausta joka puolella. eivät ne ole minussa, älä valehtele. tässä olen minä. olisinko varmana kerrankin. en ole, en minä voi. apua tämä pettää! kaikki hajoaa ja palaa taas kiinteäksi. aah olen kuin höyry joka ei osaa päättää seuraavaa olomuotoaan, joten se jää leijumaan ikuisiksi tietämättä minne mennä, osaamatta pysähtyä ja koota itseään.

sekaisin.

toisinaan on nautittava jäätelöä Helsingissämme 8)

PITÄKÄÄMME KIINNI SIITÄ, KEITÄ OLEMME JA MITÄ ITSE AJATTELEMME.

itsensä kieltäminen on niin vaikeaa. ainakin minulle. ajattelun ja toimontatapojen kieltäminen. inhoan asenteita "en saa ajatella tällatavalla tässä elämäntilanteessa". mutta kuitenkin itse kiellän itseäni. haluaisin niin irti tämän yhteiskunnan normeista ja periaatteista, ne ovat niin vanhoja, vanhentuneita. kehoitan muita poikkeamaan niistä, mutta itse olen niin ohut ja kestämätön että elän niiden mukaan, vaikkeivat ne sopisi minulle. toisaalta minun on ajateltava kanssakäyviä ihmisiä ympärilleni. etten saata heitä pulaan omilla asioillani tai etten loukkaa heitä. tämäkin tuntuu tosinaan niin turhalta. miksi emme ole voineet tottua puhumaan suoraan? miksi loukkaannumme suorista sanoista? inhoan tällaisia käytäntöjä, jotka tekevät ihmisestä yhä enemmän ja enemmän valehtelijan. erkaannumme luonnosta vallan täysin. kaikin tavoin. materiaalisesti kuin ajatuksiltammekin. ei mihinkään voi oikeastaan enää luottaa, ei edes omaan tahtoon kun sekin on jo niin massoittunut. tahdomme vain asioita, jotka ovat mahdollisia, jotka on määräten tehty mahdollisiksi. kaikki on tehty meille valmiiksi, mutta niin kapealla kaavalla, että itse en henkilökohtaisesti mahdu siihen. ja toisinajattelijat ovat vähemmistö, heitä siis luonnollisesti syrjitään. tämä on järjetöntä!