Istun matkalla ei minnekkään,
tuulen riepottamaa rakennusjätettä ympärilläni.
Tunnen olevani ruosteinennaula,
Teurastamon lahtaushallin steriilissä seinässä.
Näen ne viattomuuden suuretsilmät,
kauhua tuntien.
Tietämättä tyhjyyden sisältämää salaisuutta,
viiltävärauta sisälläni kalvaen.
Luoden katseeni ylös kaivon tummassa vedestä,
huutaen turhaan kai pelastusta.
Edes yksi kultainen säije,
Yksi väristyttävä huokaisu,
Niin tuntisin taas itseni ehjäksi.