Kuinka samaan aikaan voi olla todella ilonen ja onnellinen, mutta kuitenki tuntea olonsa jotenki hylätyksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi.
Miksi kaipaus täyttää muut aina uudestaan ja uudestaan, enkö koskaan opi olemaan uskomatta ja luottamatta vaikka tiedän, että niin pitäis tehdä. Silti uskon ja luotan, haluaisin niin kovasti uskoa ja luottaa!
Onneksi ystävät (ne aidot, oikeat, luotettavat, ja niitä ei oo montaa!), ne ei tuomitse mua, vaan heille kelpaan sellaisena kuin olen, vikoineni ja tekemieni virheiden kanssa.
Toisaalta, enhän miekään oo mikään tuomitteen heitä! Tietenki teen ystävien puolesta paljon jotta he tuntisivat olonsa paremmaksi silloin kun mailman kaiki murheet on kaadettu päälle... Just niin tekee mun aidot, oikeat, ihanat ystävät.
Tunteet on typeriä...