Se on jännä, miten minuutti tuntuu loputtoman pitkältä
ajalta sillon, ku sen minuutin aikana tietää, että ihminen,
jota rakastat, kärsii. Ja pahinta se onki sillon, ku tiedät,
että oot ite aiheuttanu sen pahan olon toiselle.
Sit juokset pari kilsaa vaan sen takia, että pääset pyytämään anteeks.
Se on ihan järkyttävän hyvä fiilis, kun tajuaa et se ikuisuudelta tuntunu hetki on ohi.
Ja pääsee näyttämään sille toiselle auringon.
Sitä pitää vaa irrottaa omista kuvitelmistaan,
ja tajuta millon ite tekee väärin.
Kaikki on sillon paljon helpompaa, mukavampaa..
Ja jokainen meistä on ainaki vähän mukavuudenhalunen. :>
Mä myönnän, et osaan olla tosi kusipää välillä.
Tiiän nykyään, miten paljo mun toiminta ja toimintatavat vituttaa joitakin,
mut ihan kaikelle en voi mitään.
Koettakaa hei kestää, mä kyllä teen aika paljon sen eteen,
et muuttuisin. Mut aikarajaa sille muuttumiselle ei voi asettaa.