IRC-Galleria

Jotenkin ihmeen ja kumman kautta Minä selvisi tuostakin päivästä vaikka edellinenkin oli ollut jo huomattavan rasittava. Minä ei ymmärrä mistä tämä johtuu.

Tai ymmärtäähän hän mutta sanoo ettei ymmärrä koska jos sanoisi ymmärtävänsä niin kaikki haluaisivat kuulla mistä tämä johtuu. Mutta eihän Minä osaa/voi/jaksa/halua selittää kaikille koska ei todellakaan osaa selittää sitä niin ettei se kuulostaisi liian angstilta eikä liian arkiselta. Se on jotain siltä väliltä. Minä ei koskaan osaa selittää oikein mitään. Se onkin ehkä huomattavimpia ongelmia hänen sosiaalisessa elämässään, kun ihmiset käsittävät häntä väärin ja loukkaantuvat ja ties mitä.

Tuonakin päivänä taas koulussa.. Mitä pidemmälle päivä meni, sitä masentuneempi ja hiljaisempi Minä oli ja lopulta koulun jälkeen hän seisoi ikkunan ääressä katselemassa lumisadetta kun * tuli siihen (ehkä parempi ettei Minä tästä eteenpäin julkaise ystäviensä nimiä näissä jutuissa koska joku voisi pahoittaa mielensä kun löytää netistä tarinan jossa on osallisena. Ei siinä mitään että Minä itsestään kaikkea kertoo mutta parempi hänen koittaa välttää muiden ihmisten sekaannuttamista tähän). Minä oli koko päivän jotenkin vältellyt tätä henkilöä *, vaikka tämä henkilö ei todellakaan ollut tehnyt Minälle mitään mikä oikeuttaisi käyttäytymisensä tätä kohtaan. * kyseli miksei Minä puhunut hänelle mutta eihän Minä osannut vastata. eipä hän ollut muillekaan paljoa puhunut, vai mitä?

Onneksi * lähti pois siitä eikä jäänyt katsomaan Minän itkua, mutta taas hetken kuluttua joku tuli Minän taakse ja koputti häntä olkapäähän ("saako tulla sisään? onko ketään kotona?"). Melkein Minä jo ajatteli että * oli tullut takaisin, joskaan ei ollut kuullut hänen farkkujensa ja kenkiensä luomaa kävelyn ääntä, vaan hiukan hiljaisemman kenkien käynnin lattiaa vasten.

Minä kääntyi katsomaan tulokasta ja huomasi sen olevan **, luokkakaveri johon Minän on jo pitkän aikaa pitänyt tutustua entistä paremmin (kyllähän he silloin tällöin syltyssä istuvat tekemässä jotain minkä * Minältä aikoinaan kielsi). ** kyseli Minältä aluksi jotain arkipäiväistä, kunnes huomasi että jokin oli vialla. Minä ei hänellekään osannut sanoa mistä itku johtui (paitsi siitä että kyynelkanavat erittävät suolaista nestettä, mutta sen Minä jätti sanomatta). Minä sai jotain epämääräistä selitettyä **:lle itkunsa keskeltä, ja ** kysyi jos Minä haluaisi lähteä sylttyyn hänen kanssaan. Minä kuitenkin vastasi kieltävästi vaikka olisikin tehnyt mieli sitä kiellettyä syöpäkäärylettä jonka voisi syltyssä sytyttää ja siitä imeä karsinogeenejä keuhkoihinsa. ** lähti matkoihinsa varmistettuaan Minältä ensin että tämä pärjäisi yksin.

Niin Minä jäi vielä hetkeksi ikkunan ääreen, mutta pelkäsi äitinsä tulevan siihen (opettajainhuone oli aivan vieressä) ja huomaavan hänen tilanteensa. Minä ei ollut koskaan ollut kovinkaan avoin äidillensä, joten hän lähti käytävän päässä olevia rappusia kohti mennäkseen alakertaan.

Tottakai rappusissa vastaan tuli se henkilö jonka ehkä vähiten haluaisi tavata silmät punaisina kyynelistä: äiti. Minä vältteli äitinsä katsetta kun tämä kysyi mihin Minä oli menossa ja mikä hänellä oli. Minä vastasi menevänsä alakertaan ja sanoi ettei hänellä mikään ole.

Minä meni suorinta tietä erään siskonsa ystävän, abivuottaan viettävän pojan tekemän tilataideteoksen luo. Se oli pojan lopputyö. Tuo teos oli Minälle jollakin tavalla muodostunut tärkeäksi. Siellä, pimeässä huoneessa Minän oli helppo olla ja kuunnella ympäröiviä ääniä. Minä vietti teoksen sisällä hetken, kunnes ajatteli että kohta olisi ehkäpä aika lähteä kotiin. Minä jätti teoksen ja lähti norkoilemaan koulun käytäville.

Kotimatkalla Minä vain katseli ajatuksissaan taivasta, asvalttitietä ja lumisadetta. Vielä olisi huomiset gts:n tunnitkin, Minä ajatteli epätoivoisella sielunäänellään.

Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen,
minne katsonkin, aina punaista nään.
Mun pää paisuu, mä hakkaan sitä seinään,
näen mustaa verkalleen.
Kunnes taas ymmärretään toisiamme,
kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa
ja ymmärrystä niille
joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan.
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan,
minä saan sinut luopumaan,
leikiten antautumaan tällä maalla
jonka nimenä rakkaus on.
Eikä tässä yhtään missään
ole mitään normaaliuteen viittaavaa.
Rakkaus on pesti hulluuteen.

hlmplm

°onneks täyskuu on vasta huomenna, saan sentää ehkä nukuttua vielä tänä yönä
°pohdin tässä sellaista että voisin elää viikonlopun vedellä. onnistuis ehkä niin pitkälle kun pyörryn. mun pää pimenee helposti.
°kiitos äiti ja isä kun annoitte mulle elämän. nyt kertokaa mitä helvettiä sillä pitäis tai vois tehdä.
°sormet mustelmilla, ne ei taida tykätä onttoneuloista (käytin kyllä aseptinia!)
°maalasin tosi hienon kollaasimaisen jutun paperille jossa oli pätkä kirjoitelmastani "Kuka lohduttaisi puutarhatonttua?" .tai itse asiassa ensin kirjoitin siihen ismo alangon lyriikoita ja sitten roiskin siihen verta päälle.
°klo 21.21. joku ajattelee minua
°anteeksi vaan juhanalle etten pitänyt lupaustani. mutta ei hänen olisi tarvinnut kutsua valehtelijaksi kaikkien edessä, sitä kun en tietääkseni ole. kun olisin vain tilaisuuden saanut selittää niin ettei olisi hän mua keskeyttänyt omilla johtopäätöksillään. (tämä juttu siis liittyy tupakanpolttoon, älkää tehkö hämäriä oletuksia duuds)
°olen etana, laiskiainen ja puiden kaarnan kuorija,
murehdin liikaa omia ja toisten huolia.
°joo, ei onnistu tänään

Björk: Come to me

Come to me
IÂ’ll take care of you
Protect you
Calm, calm down
YouÂ’re exhausted
Come lie down
You donÂ’t have to explain
I understand
You know
That I adore you
You know
That I love you
So donÂ’t make me say it
It would burst the bubble
Break the charm
...

itse en oikeita sanoja osaa valita ja tämän kappaleen kuunneltuani tajusin että lyriikat sopivat lähes täydellisesti kertomaan sitä mitä haluan sanoa. toivon että se henkilö jolle tämä on tarkoitettu ymmärtää että tämä on juuri hänelle.
--edit: v*tut minä jaksa tällasia ajatella, miksi omistaa toisten kirjoittamia lyriikoita ihmisille, pöhkö.

lahjoja:

-konvehteja
-Taikkarin joulumyyjäisistä kissapyyhe
-Narnia - kaikki tarinat
-Narnia - opas fantasiamaailmaan tj ("kaikki mitä haluat tietää Narniasta", en osaa vielä haluat tietää siitä mitään, lukenut vasta puolet ensimmäisestä tarinasta)
-salmiakkihunajaa pakattuna lapasiin
-Hannilta riisimuroleivoksia ja muumikeksejä ja taulu (käkäkä)
-Sallalta kynttilöitä
-Iidalta kynttilöitä
-huulivoide (metallirasiassa<3)
-pastelliliidut (taas äiti painostaa minua opettelemaan uuden tekniikan tehdä töitä, muutamia vuosia sitten sain hiilipiirustussetin..)
-raaputusarpa ja lottokuponki (loton arvonta vasta tänä iltana!)

olin ostanut ainolle kirpparilta posliinioravan jolta oli jalka vähän rikki mutta ostin silti. ja avattuaan paketin aino sano että se oli ite kattonu sitä oravaa kirpparilla ja olis ostanut sen itelleen jos se olisi vähän halvempi ollut.. ja oli tosi iloinen että sai sen omakseen. :) hyvä minä!

oliko aihetta sittenkään
malttiaan menettää.
aietta enemmänkin,
sen kai voi ymmärtää.

nyt idols-finaali alkaa kai,
mennäkkö sitä seuraamaan vai
parvekkeelle riennänkö
tupakanko sytytänkö
vaiko enkö.

Ü Ö Ü Ö

edit:
juhana kai tartutti minuun runoilun tään
(vaikken riimitellä osaakkaankään)

tänään oli muuten jees päivä mutta kupen tunnilla valopöydän päällä piirtäessä huitasin ja tiputin emmin terottimen lattialle ja sitä nostaessa tiputin katin kynän lattialle ja potkasin jalallani sellaseen mystiseen kolmion muotoiseen pahvipakettiin joka siin pöydän vieressä oli (niit oli kaks, mystistä) ja nostin sen kynän lattialta ja sitten emmi kysy että missä sen terotin on ja se oli mulla kädessä ja ja ja ja sitten huusin että voi v*ttu saatanan paska helvetin paska päivä muutenkin ja sitten annoin sen terottimen emmille ja se oli ihan omituista.
niin joo, japanese flag ja sillee.
koulupäivän lähetessä loppuaan sovittiin hannin kanssa (puhelimen välityksellä, ilmeistä) että tulee sovelletun taloon kun pääsee tunnilta. sitten odotellessa hannia siellä yläkerrassa katselin parvelta alas ja luulin näkeväni iidan ja meinasin sanoa sille jotain mutta huomasin sen olevan joku mystinen iidan kaksoisolento. ja sitten kun kuulin että hanni tuli ja kiipesi portaita ylöspäin ja lähestyi olinpaikkaani, syöksyin pöydän (jonka päällä oli kangas jossa oli kuun kiertokulku) alle ja hihitin itsekseni hiljaa kun hanni ei nähny miuta ja se kysy emmiltä missä olen ja sitten tein jo legendaksi muodostuneen "australian valkopäämerikotka" -äänen ja hanni päästi semmosen "v*ttu-sie-oot-kaneli-tyhmä" -äänen ja tulin hekottaen pöydän alta pois ja nauroin itellenija konttasin lattialla.
olipa tuo tarina täynnä kavereita.
toinen juttu sitten. tulin hannin kanssa bussilla sulkavalle ja kun oltiin tulliportinkatua pitkin menossa niin hanni sano et tuol on niilo ja samuli ja sielhän ne oli ja vilkutin niilolle siit ikkunasta ja se vilkutti takas ja silllä oli aika kumma ilme kasvoilla. se kattoo mua aina semmosella kummalla katseella. ..ja ulkona oli ihan pimeetä ja äitin oli tarkotus ottaa miut kyytiin tien varresta kun se ite tulee töistä mutta kun olin kävelemässä (siis bussilta kotiinpäin) niin äiti soitti ja sano että on vasta lähdössä koululta ja että ehdin varmaan kävelemään kotiin ennen kun se tulee ja siinä puhelimen kanssa räplätessä tippui kädessäni ollut heijastin johonkin lumeen ja olin ihan turvattomana pimeällä melkein-metsätiellä ja pelotti ja sitten tuli kuorma-auto vastaan ja hyvä kun ei ajanu päältä (näytin kännykällä merkkivaloa) ja sitten yritin ettiä sitä heijastinta mutta en löytäny ja se rekka pysähty sinne risteykseen enkä kehannu jäädä siihen tarpomaan eestaas heijastimen takia ja lähdin kävelemään ja sitten tajusin että mullahan on baskeri ja lapaset repussa ja aloin sitten kaivelemaan niitä koittaen pitää A3-piirustuslehtiöstä samalla kiinni niin ettei se tipu maahan ja kastu ja onnistuin ja kävelin ja kävelin ja kävelin enkä voinu soittaa kotiinkaan iskälle että tulis hakee kun oli akku loppu eikä se ois kuitenkaan vastannu ja kävelin ja kävelin ja pelottelin itteäni kaikilla pelottavilla metsässä-on-juuri-sopivasti-sellainen-hirmu-ihmissusi-miuta-odottamassa -ajatuksilla ja kävelin ja juoksin ja juoksin ja sillee ja sitten kun olin sadan metrin päässä kotoa niin näin takaata tulevan äitin auton valot ja lähin juoksemaan täyttä vauhtia "perkele minähän ehdin ennen äitiä kotiin saatana reppu selässä selkä kipeenä lehtiö kainalossa tullu näinkin pitkälle näin nopeesti" ja olin pihassa kaks sekuntia ennen äitiä. tarinan opetus: bussilla kotiin mennen _voi_ päästä perille ennen äitiä. ja kaneli _pystyy_ kävelemään pimeällä metsätiellä ihan yksin joutumatta paniikin valtaan!
...mitähän vielä.. hyvää joulukuuta ja sillee

eilen illalla löysin paidastani valkoisen langan. ei sen kuulunut olla siinä. tänä aamuna löysin toisen valkoisen langan hameestani, ihmettelen tätä kovasti. eihän se voi olla totta. en ole 25.7.2004 jälkeen valkoisia lankoja nähnyt, varsinkaan omissa vaatteissani. tämän täytyy olla jokin erehdys.