Onks se vaan niin et kun ollaan enemmän tekemisissä ja opitaan näkeen pieni välähdys toista, ei enää oo mitään jännittävää. Toisessa pitää olla jotain, mistä pitää kroonisesti. Mä oon edelleen oma hauska ja mukava itteni, menneisyyteni kans. Ja mä edelleen pidän hauskuudesta ja mukavuudesta ja kohteliaisuudesta, kun ne tapaan.
Elämä pitää ottaa vastaan sellasena kun se tulee, ja toisten aivojen sisälle ei voi päästä, mut toisia voi oppia ymmärtämään.
Silti mieleen tulee V.A Koskenniemen kirjotus.
"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta,
huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkeihin kumppanin löydät, et toden riemuun ja tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipaus sulle on luonut,
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."
Mä oon vielä se sama tyttö, joku sano että ilopilleri ja kaunotar.
Ja kyllä mä tykkään. Pysy rehellisenä, eikö niin.