Minä hukun,minä vajoan aina vaan usvan peittämään tyhjyyteen.Turhaa on yrittää nousta jaloilleen,kun en edes ole tässä ja nyt.Kuitenkin tuon tyhjyyden tunne,jonka minä itselleni loin,tuntuu paremmalta,kuin se kipu mitä voisin juuri tälläkin hetkellä tuntea.Uppouduin niin syvästi haaveisiini,etten tiedä palaanko enää koskaan tähän todelliseen, ja minulle liian kylmään maailmaan.Olen jakautunut kahdeksi eri minäksi,eikä niistäkään kumpikaan ole sitä täydellisyyttä,mitä olen elämäni vuosien aikana turhaan etsinyt.Jotenkin olen tähän asti kestänyt maailman ja ollut osa sita,aina parhaani mukaan,kuitenkin mietin valintoja joita teen huomaamattani jatkuvasti ja jotka vaikuttavat,paitsi itseeni,myös muihin.En tiedä,onko kaukainen päässäni oleva tyhjiö,vai vaan pako paikka,joka antaa minulle suojaa,jos henginen maailma käy liian ahtaaksi.Ehkä juuri sen avulla minä tätä maailmaa kestänkin,mutten tunne omaa itseäni,kun olen siinä tyhjiössä,se pelottaa minua,mutta minua pelottaa viellä enemmän mitä tuntisinkaan,jos tyhjiötä ei olisi?Olenko minä viellä joskus oman itseni sankari?Muistetaanko minua enää sadan vuoden päästä,vai kuulunko minä vain niihin ihmisiin keiden teot eivät jääneet historian kirjoihin ja joiden läheiset eivät vaivaudu tuomaan kukkia ja kynttilöitä haudalleni.Olen vain pieni piste maailmankaikkeudessa,niin kuin me kaikki jotka kerran tallaamme tätä maan kamaraa...