Yksi ikävuosi taas takana.
Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän ärsyynnyn "hyvää syntymäpäivää" -toivotuksista.
En halua vanheta, haluan nuoruuteni takaisin!
Aloin inhota vanhenemista jo varsin varhaisessa vaiheessa, nimittäin jo 16-vuotiaana.
Nykyään sitä vaan kohottaa itselleen sen maljan syndepäivänä ja lupaa itselleen kasvaa viimein aikuiseksi (vaikka se lupaus ei koskaan pidä..).
Äiti halusi välttämättä tehdä kakun minulle (ehkä siksi, että viimeisintä dieettikakkuani ei syönyt koirakaan, ja koiramme yleensä syö kakkua).
Mainittakoon myös, että äitini muisti minut vanhemnmaksi kuin olinkaan. Mikä loukkaus!
Se siitä, että äiti muistaisi lapsensa iän.
Syndepäivässä rasittavaa on myös se, että puhelin soi ja ihmiset haluaa onnitella.
Paras oli tätini, joka heitti: "älähän halkaise itseäsi kakulla". Selvä vihjaus jostakin xP.
No jos syndepäivästä pitäisi löytää jotain hyvää, niin pystyin ainakin shoppailemaan
hyvällä omallatunnolla itselleni kaikkea kivaa.
Ostin eilen kaupungilta itselleni (äidin avustuksella tietenkin) mustat saappaat, mustan villakangastakin, farkkuhameen ja kuviollisia sukkahousuja
.
Itsensä lahjominen on sit niiiin kivaa. Toivottavasti vielä pääsen ulkoiluttamaan ostoksiani.
Niin, olen nyt jo sen ikäinen, että minun pitäisi olla saavuttanut jo vaikka mitä. Mutta olenko?
No, ehkä en, mutta mielestäni on kuitenkin tärkeintä olla onnellinen, viis muiden mielipiteistä.
Aion taas nauttia tästä ikävuodesta niin kuin edellisestäkin ja koetan jättää kriiseilyn vähemmälle,
vanhemmalle iälle, sitten kun se takaraja alkaa tulla elämässä vastaan.
Niin, että nuoret nauttikaa vielä kun olette nuoria!
Ja kiitos kaikille muistaneille. Onneahan tarvitaan elämässä aina
.
.
.