IRC-Galleria

Näin unta, jossa kesken kaiken katosin kahdeksi vuodeksi, en itse havainnut tätä katoamistani. Kyllä se maailma oli hieman muuttunut, mutta ette ikinä arvaa mitä tein ensimmäisenä. Kyllä, riensin IRC:iin. Huoh...

Kyynel

jo kauan sitten kuivunut

Tuska

yhä vain

Astuit huoneeseen
istuuduit
sinulla oli asiaa
katsoit minuun
ihmiset ympärillä katosivat

hiljaisuus

tuimuus silmissäsi
rakastin sitä
muuta en voinut

avasit suusi
"Hän on valehtelija"
sinä sanoit

vinkkasit silmääsi
en ymmärtänyt

"Koska lopetat sen?"

en enää pystynyt
yritin nousta
koitin puhua

mikään ei auttanut

silmäsi lähes ummessa
taas se tapahtui
kaikki hämärtyi

sänky
kyynel
yksinäisyys

ei vieläkään

huijaan itseäni

en pärjää ilman sinua
ilman silmiäsi
ilman puhettasi

mutta

en vain ole

...

tarpeeksi sinulle

Niin, siihen loppui tipaton tammikuu, mutta hauskaa ei ollut. Ei vienyt holi vitutusta pois ja tulikin lähdettyä ennen valomerkkiä paarista pois. Huoh. Eikä vieläkään mitään. Ei koskaan...

Juu, taas alkoi tuo hommeli kutkuttamaan mieltä ja pakkohan se oli lähteä. Päälle kahdeksan kilometrin lenkki menikin yllättävän leppoisasti, koko matkan jaksoi hölkätä sellaista aika mukavata vauhtia ja lämpötila ja kaikki oli otollisia, mitä nyt polvi hiukan kiusoitteli alkumatkasta, mutta kyllä se siitä vetreytyi. Kootiin tullessa sitten kylvettiin hiestä ja huohotettiin ja olo oli kuin pilvessä (ei, en oikeasti tiedä millaista siinä on). Hieno harrastus, pitää vaan jaksaa jatkaa. Tarkoituksena olisi pudottaa painoa vähinään 10 kiloa kesään mennessä, ei pitäisi olla sinällään paha. Tsemiä Mikko \o/

Päätin pitää tipattoman tammikuun, tai ainakin osittain, lukiopippaloissap itäisi räjähtää. Nyt sitten metrossa on euron iso tuoppi... mutta... pitää... kestää.... ei... saa... antaa... periksi. Onhan elämässä muutakin hauskaa! Voisin vaikka lukea biologiaa ja katsoa South Parkin. Niin ja voinhan juoda teetä! Jeee. *itkee*

Kun nyt vauhtiin päästiin. Päästetäänpä tälläinenkin aivopieru. Tälläistä jälkeä syntyy, kun käsketään kirjoittaa äidikielessä muistpuhe jollekin:

In memoriam

Eräänä päivänä joukko apinoita päätti sanoa hyvästit rakkaalle kotipuulleen ja laskeutua maanpinnalle. Eräs vanhempi ja viisaampi apina tiesi, että siitä ei voisi seurata mitään hyvää ja yritti varoittaa näitä, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Apinat eivät kuullet mitään, koska hakkasivat niin innokkaasti kiviä toisiaan vasten.

Kivien hakkaamisen seurauksena nämä olennot "keksivät" tulenteon. Tämän jälkeen ne keksivät alkaa käyttää työkaluja, joiden avulla pystyi tekemään kaikkea olentojen mielestä hyödyllistä, kuten tappamaan eläimiä ilman tuntien painia, tekemään vaatteita suojelemaan herkkää hipiää tai vain heittää ärsyttävää naapuria päin. Vuosimiljoonia kesti tätä vaihetta, mutta koko ajan tämä olento kehittyi kuten kaikki elävät olennot tekevät normaalissa luonnossa. Noin 6000 vuotta sitten ennen erään tämän lajin tunnetuimman yksilön syntymää olennot olivat alkaneet kyllästyä ravinnon perässä juoksemiseen ja alkoivat pohtia, miten selvitä vähemmällä vaivalla. Pikkuhiljaa he tajusivat että maata pystyi viljelemään kylvämällä siihen kasvien siemeniä, siis tekemään sitä mitä luonnossa kokoajan tapahtuu. "Nerokasta!" nämä ajattelivat ja asettuivat aloilleen. Pian parhaiden viljelymaiden ympärille alkoi syntyä kaupunkeja, joissa ne löivät tyhmät päänsä yhteen, minkä seurauksena syntyi yleensä mitä typerimpiä keksintöjä, kuten kastelujärjestelmä, joka soisti ja suolasi muutaman joenuoman. Ainiin, jossain vaiheessa ne keksivät, etteivät ole "niitä" vaan "he" jolloin syntyi nimitys, jolla heitä kutustaan - ihminen. Tästä eteenpäin he kulkivatkin vääjäämätöntä tuhoaan kohti.

Millainen laji ihminen sitten oli? He olivat suhteellisen samankaltaisia kuin muutkin nisäkkäät, löytyi kaksi silmää, sydän, keuhkot, naaraita jotka imettivät ja synnyttivät jälkeläiset valmiina, lisäksi löytyi neljä raajaa. Tosin he käyttivät näistä vain kahta liikkumiseen, jolloin kaksi jäi vapaaksi. Tämä mahdollisti, että ihminen pystyi luomaan hulluja keksintöjään. Eräs viisas yksilö keksi käsille parempaa käyttöä. Ne voitaisiin laittaa hänen keksimiinsä taskuihin, jolloin vahinkoa ei pääsisi syntymään. Mutta kuten yleensä ihmiset eivät voineet sietää niinkin järkevää asiaa kuin kädet taskuissa seisominen. Ihminen ei sietänyt hyvin kylmää eikä kuumaa, ja paras asumapaikka olisi ollut 20-30C:n alue. Mutta ei… heitä löydettiin jopa -45C:n pakkasista, 50C:n helteistä ja hyvin paikallisesti jopa yli 100C:sta. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan ihminen oli myös hyvin keskinkertainen: puutteitaan hän korvasi kaiken maailman keksinnöillä', kuten Adidas-juoksukengillä. Mutta yksi pahimmista ihmisen ongelmista oli se, että kaikesta piti tehdä mahdollisimman vaikeaa. Ei ollutkaan niin helppoa asiaa, etteikö siitä olisi pitänyt vääntää itkua ja parkua ja kuluttaa siihen aikaa turhaan. Esimerkkeinä toimivat elämän tarkoituksen etsiminen, kysymys siitä mitä on kuoleman jälkeen, ja selittely siitä miksi ruotsin aine ei tullut ajoissa valmiiksi. He myös yrittivät viestittää maanulkopuoliselle älylle olemassaolostaan. Tässä olikin oikeastaan ainut myönteinen asia kyseisessä lajissa sillä eräs heidän viesteistään napattiin ja sen aiheuttama naurunremakka ja toisaalta sääli pelastivat erään maailmankaikkeuden kolkan tähtienväliseltä sodalta. "Miten joku voi olla niin tyhmä että kuluttaa energiaansa itsestään viestimiseen, jotta saisi tietää onko muualla elämää. Pitävätkö he itseään jotenkin ainutlaatuisina? Ehkä ainutlaatuisen tyhminä.", hekotteli Tomtegalaksen sotalordi eikä painanutkaan nappulaa. Neljä vuotta myöhemmin kyseinen galaksi tosin hävisi valkoisessa räjähdyksessä. Piru parka ei ottanut opikseen.

Kaikilla lajeilla on yksi tai kaksi erityisominaisuutta, joiden avulla ne tulevat toimeen. Ihmisillä se oli äly. Kyllä, ihmiset olivat sinänsä älykkäitä. Se, miten he käyttivät älyään, ei ollut älykästä. Oikeastaan koko älyn käsite on häilyvä. Olisiko esimerkiksi kissa, joka häikäilemättömästi käytti ihmistä hyväkseen voinut olla älykäs? Tai peräti undulaatti? Ihminen kyllä yritti suhtautua maailmaan objektiivisesti, varsinkin loppuaikoinaan, mutta älykkyyttään se piti itsepintaisesti ylivertaisena muihin eläinlajeihin nähden. Tähän liittyi sellainen hassu asia, että hyvin monet ihmiset eivät pitäneet itseään eläimenä vaan aivan omana luokkanaan. Toisaalta eivätpä muut eläimet kaiketi olisivatkaan halunneet kuulua samaan ryhmään tämän tyhmyyden huipun kanssa.

Mitä ihminen sitten sai aikaan? Oikeastaan vastaukseen riittäisi yksi sana - tuho. Ihminen tuhosi metsiä, eläimiä, jokia, meriä, ilmaston, itsensä, oikeastaan kaiken, minkä sai käsiinsä, siis kuvainnollisesti. Miksi tuhota itse, kun nappia painamalla se tuhoutuu automaattisesti? "Nerokasta!", kuului jälleen ja pennut taputtivat karvattomia käsiään yhteen.
Lajien tuhoamiseen oli kaksi pääsyytä. Toinen oli luonnollinen: ruuan tarve. Mutta usein kävi niin, että ruoka ei kelvannutkaan van se heitettiin pois ja teurastettiin uusi sika. Tämä oli erityisen yleistä niin sanotuissa länsimaissa, idiotismin keskuksissa. Ilmiötä oli havaittavissa myös kissoissa loppuaikoina, mutta kukapa järkevä sellaiseen teolliseen paskaan viitsisi nokkaansa laittaakaan. Toinen syy oli ihmisten turhamaisuus. Jos jokin näytti kauniilta, se oli saatava, vaikka sitten tappamalla muutama laji sukupuuttoon, tosin jotkut koittivat tämän estää mutta tyhmyyksissään lukitsivat itsensä puihin ja kuolivat nälkään. Toisaalta taas jotkut ihmiset eivät halunneet tuottaa eläimille yhtään kärsimystä ja pureksivat vain kaalia ja porkkanaa, jonka seurauksena jänikset kuolivat sukupuuttoon. Ihmisten hävittyä heidän olemassaolostaan jäivät muistuttamaan vain rakennelmat ja erinäiset jätteet. Rakennelmat hävisivät nopeasti ilman huolenpitoa, kun luonto otti omansa takaisin. Mutta jätteistä varsinkin muovi muistutti tulevaa maailmaa innokkaasti siitä mitä tulee välttää.

Ympäri maailman ihmiset olivat keränneet näitä ihmisapinoiksi (ne vihasivat nimen alkuliitettä) kutsuttaja eläimiä häkkeihin. Ne yrittivät varoittaa ihmisiä siitä, mitä näiden toimet lopulta aiheuttaisivat, mutta niille vain naurettiin, työnnettiin banaani suuhun, puettiin epämukavaan mekkoon ja opetettiin viittomaan "Hei olen Charlie.". Varsinkin papukaijojen keskuudessa oli suosittu kasku: " Miten saa tuhottua helposti eläinlajin? Antaa sille ihmisen älyn."

Siihen miksi ihminen lopulta tuhoutui on monia syitä. Edellä niistä muutamia onkin jo sivuttu, tässä lisää: Ihmisen harjoittama luonnonriisto oli jotakin todella kamalaa. Kaikki mitä voitiin kuvitella voitavan käyttää tai olla käyttämättä revittiin irti ja pistettiin ihmistä miellyttävään muotoon. Tästä ja saastuttamisesta tuli yksi tuhon peruspilareista. Monet ihmiset kyllä tiesivät , mitä siitä voisi seurata, mutta eivät jaksaneet ai viitsineet tehdä asialle mitään: "Ei kahta kilometriä voi kävellä! Jalat ovat kaasua, jarrua ja kytkintä varten!", "En käytä kuolleen eläimen turkista tehtyä vaatetta vaan tehtaassa valmistettua. Se säästää luontoa!" jne. Ja jos viitsimystä riittikin, sen toteuttamiseen ei löytynyt rahaa. Raha oli asia, jota ei ollut koskaan tarpeeksi ja jota ei olisi tarvittu ilman ihmisten ahneutta, ilman sitä ihmiset olisivat voineet pelastaa itsensä, pelastus maksoi liikaa. Ihminen oli myöskin hyvin itsetuhoinen laji. Jos jossain ei riehunut sota, jossa voisi kuolla sankarina huutaen äitiä apuun tykistökeskityksessä mutakuopassa, niin kehitettiin jokin urheilulaji, joka oli vaarallinen, ruvettiin käyttämään huumeita ja alkoholia tai masennuttiin ja hypättiin sillalta alas hukkumiskuolemaan. Varsinkin mielenterveysongelmat olivat paha ongelma lopussa: ne söivät resursseja, joita kulutettiin muutenkin jo paljon.
Ihminen kehitti kaikkea turhaa, kuten viihde ja taide. Ihmiset kuvittelivat , että ne olivat asioita, jotka tekivät heistä niin erikoisia. Oikeasti ne osoittivat vain sen, että ihmisen mieli on heikko ja tarvitsee jotain millä rentoutua, unohtaa murheet ja torjua ajatus omasta tyhmyydestä. Tottahan on, että muillakin eläimillä saattaa olla samankaltainen tarve, mutta ne eivät tarvitse siihen tärykalvoja tuhoavaa ulinaa ja örinää, lajitovereiden tappamisen ja trikoopellejen katselua ja taiteeksi nimitettyjen kuvien (joista monia he eivät edes käsittäneet, mutta koska he eivät käsittäneet sitä niin sen oli pakko olla jotain todella hienoa) ihailua. Miten viihde ja taiteet hyödyttivät lajia selviämään geeniperinnön jatkamisessa?
Sitä mukaa kuin ihminen lajina vanheni nousi yksilöiden keskimääräinen elinikä. Luonnossa vanhat yksilöt kuolevat, kun eivät pysty enää huolehtimaan itsestään, jolloin nuoremmilla on paremmat mahdollisuudet elää. Ihmiset taas pitkittävät keinotekoisesti elämäänsä koneitten, lääkkeiden ja teko-osien avulla. Parasta olisi ollut, että tarpeeksi vanhojen olisi annettu kuolla, koska heillä ei ollut enää osaa eikä arpaa elämän jatkumisen kannalta vaan he olivat painolastina nuoremmille. Sama homma koski sitä asiaa kun ihmiset tukivat joidenkin alueiden liikapopulaatiota antamalla heille lisää ruokaa, jota ilman heistä osa olisi kuollut. Mutta ilman ruokaa nämä populaatiot olisivat asettuneet luonnon kantokyvyn rajoihin. Vaikkakin aluksi suurin osa olisi kuollut ilman ruoka-apua henkiin jääneet olisivat eläneet onnellisempina kuin kituen pienellä leivänkyrsällä.
Ihminen myös esti oman evoluutionsa hyvät puolet antamalla heikkojen selvitä hengissä, tai pikemminkin lisääntyä. Tämän seurauksena tuli yhä enemmän perinnöllisiä sairauksia ja heikkoja yhteiskunnan vastuulle, eivätkä he sopeutuneet muuttuvaan maailman kuin rakentamalla yhä enemmän koneita, jotka "sopeuttivat" heitä ympäröivän maailman muutoksiin, samalla tuhoten tätä luontoa. Globalisaatio oli myös yksi tuhon syistä. Se oli yksi syy evoluution häviämiseen (vaatii eristäytyneen ryhmän), taudit levisivät nopeasti ympäri maailman, se levitti kaikkialle kapitalismin luontoa tuhoavaa aatetta ja jos jossain meni huonosti, meni kaikkialla. Tämän kaiken jälkeen on syytä kysyä, miten ihmeessä ihmiset pysytivät kuvittelemaan selviävänsä jopa miljoonia vuosia ja lentävänsä toisiin tähtiin. Ehkäpä sitten sillä hyvällä mielikuvituksella.

Maailman viimeinen ihminen itki tekonahkaisessa nojatuolissaan ollen kiinteä osa konetta, joka piti häntä hengissä. Hän itki yksinäisyyttään, sitä, ettei ollut ketään kelle leveille hänen uudesta hienosta autostaan. Hän pohti, kuka hän todella oli ja miksi alastomuus oli niin paheellista samalla peilaillen, oliko hänen otsaansa tullut ryppyjä. Kiireiltään hän ei huomannut silmiä, jotka tuijottivat häntä. Ihminen ilman asetta oli näille susille helppo saalis. Ne olivat päättäneet ihmisen puolesta, miten tämä tulisi kuoleman.
Samaan aikaan eräs simpanssi käveli mietteliäänä maailman viimeisen sademetsän viimeisessä puussa. Se pohti, kuinka saisi rikki kookospähkinän. Äkkiä sillä välähti. Siihen tarvittaisiin 20 tonnin painoinen kone, joka kuluttaisi polttoainetta 500 litraa ja tuottaisi samalla kasvihuonekaasuja aivan liian paljon, pistäisi pähkinät pieniin palasiin, jotka se sitten käärisi yksitellen muoviin, jonka jälkeen ne laitettaisiin peltipurkkeihin, jotka se paketoisi pahvilaatikkoihin, jotka teipattaisiin ja liimattaisiin niin, että niiden avaamiseen tarvittaisiin kaksi kertaa suurempi kone, lisäksi se työllistäisi 1000 rottaa. Apina oli kuitenkin niin innoissaan, että astui harhaan, putosi ja kuoli. Luonto ei toistaisi virhettään.

Jippijaijee. Löysinpäs tämmöisenkin koulutekeleen, jolle en tässä vaiheessa keksi parempaa tekemistä, kuin laittaa tänne. Ei sillä, että joku sen täältä nyt tulisi lukemaan edes.

SK-runo:

Kenelle sankaruus kuuluu ?

Suurella kentällä, susien kidassa
Seison, kuuntelen
Siellä kaukana sen sumea kulkue siintää
Koska se kauheus saapuu?

Kuutamon surkea kuvajainen saartaa kaiken
Suojaudun kaivantooni
Sade kostuttaa suuni, kyyneleet silmäni
Karkaisinko?

Sinun kuvasi sisimpääni kaiverrettu
Syvälle kovettuneen, sementtisen kuoreni
Säilötty kaikki sykähdyttävät kokemukset
Sinun kanssasi
Kahlittuna siihen kaikkeen
Suudelman kaukaisuuteen siivitän
Koska saavutan kotisi?

Sivuiltani kumppanit sortuvat
Kaasu syö keuhkoni, silmäni kamaluudet, sota kotimaani
Sadonkorjuun kamala saavutus
Keihäät sojottavat kyljissäni
Savuava konekivääri
Samassa kuolema survaisee, kylmän, surkean kätensä suolistooni
Kaadun syvälle koleaan saveen
Kamppailu seisahtuu kuin seinään

Kehoni sininen kiroaa
Sukuni kaipuu, suru, katkeruus
Surmani kunninkentällä saanut
Kuopattuna salaiseen kaivantoon

Sankariksi ken kohoaa
Sille kansa siunauksensa kantaa
Surkimukset karkaavat surmaansa
Kotona suruunsa kuolevat

Silti kaikilla sama kohtalo
Suurikin kylmenee siinä kamaluudessa

Saammeko kuulla sankareista?
Kauan sitten kadonneista
Sairaalassa karjuvista
Sumussa kahlaavista
Sääliin käpertyneistä

Kukaan sieltä kotiin sankarina kulje
Sinne kuolivat

Juuri niin, käsitin sen vihdoinkin. Tämä tietokone on kutakuinkin elämäni. Istun tässä karkeasti ottaen puolet päivästä, tai siis sen ajan, kun en ole koulussa tai muualla. Istun vain ja tuijotan, kuuntelen musiikkia, pelaan ehkä välillä (nykyään harvemmin), surffailen internetissä, mutta suurin osa ajasta tuntuisi ainakin menevän irc:ssä. Oikeastaan on vaikea sanoa mitään ajoista, tässä ajantaju katoaa ja on oltava vielä vain hetki, vaikka sauna olisi lämmin tai ruoka olisi valmista.

Ei siinä mitään, pidän tästä, nautin. Vai onko asia näin? Olenko tietokoneen orja? Nykyään sitä on kaikelaista muutakin tekemistä, mutta niitä siirtää vaan myöhempään ja myöhempään, kunnes tulee kiire, tähän kuuluuvat mm. kouluasiat. Tuntuu kuin ei olisi aikaa tehdä mitään ja että aika kuluisi aivan liian nopeasti, mutta onko tämä sitten harha? Johtuuko se siitä, että istun tässä ja menetän ajantajuni, en välitä muusta, olen addiktoitunut kuin huumeeseen? Mitä olen näitä internet- ja tietokonetestejä tehnyt, siis niitä joissa katsotaan oletko tosi addikti, olen saanut lähes poikkeuksetta melkein täydet pisteet.

Mitä sitä on sitten vanhempanakaan muisteltavana nuoruudesta? Pelkkää tietokoneen ääressä istumista? Onko tämä tulevaisuutenkin? Enkö koskaan pääse irti koneen pauloista? Mitä voin tehdä asian hyväksi? Huoh...

Jepulisjee ja paskaloskan täyteistä päivää. Huomenna on vielä kemian kokeet ja sitten on taas yksi koeviikko takana, tosin matikan koe pitäisi tehdä uusinnoissa. Ekaa kertaa niissäkin...

Tässä on taas huomannut kuinka lyhyitä päivät ovat ja kuinka nopeasti se aika valahtaakaan läpi kämmenien. SItä ajattelee, että tänään teen nämä asiat, mutta eipä sitten teekään. Ja syy tähän on helppo löytää, IRC, tuo nykynuorison rappioon johtava pieni ohjelma. Se tuhoaa oikeasti ihmiselämiä, ei kannata koskea. Kuinka ennen pärjättiinkään ilman sitä? Piti ottaa hevonen alle ja lähteä menevään. Aijaijai...

Saakeli kun ei pysty keskittymään mihinkään, voi johtua siitäkin, ettei ole vähään aikaan nukkunut kunnolla, osittain tahallisesti, osittain tahattomasti.

Mutta juu-u. Näin ne asiat eteen ja pakko siihen tyytyä. Kuten siinä yhdessä laulussa sanotaan "Mä elämältä kaiken sain...".