Joku huutaa korvaani. Se paiskaa minut lujasti maahan. En uskalla itkeä, pelkään itkemistä. Äiti katsoo vain sivusta, hänen tyhjä katse ei kerro mitään. Olen voimaton riepu maassa, katson kun isä kohottaa vyönsä. Kuulen vain viuhahduksen, ja siihen herään. Tuo uni on tehnyt elämästäni helvettiä viimeiset viisikymmentä vuotta. Siihen herään jokaisena aamuna täsmälleen samaan aikaan, tunnen unen paremmin kuin minkään muun asian maailmassani. Uni hallitsee elämääni myös päivällä, kaikki mitä uskallan ajatella ja tehdä liittyy siihen jollakin kierolla tavalla.
Isäni oli tullut sodassa hulluksi, tappoi itsensä kun oli kahdentoista. Äiti ei myöskään jaksanut elämäänsä, eikä minua. Elämä lastenkodissa kasvatti minut kovaksi, juuri sellaiseksi mistä sitten myöhemmin armeijassa pidettiin. Millekään muulle uralle minusta tuskin olisi ollutkaan. Monet ajattelevat aikaista eläkettä ja helpohkoa elämää kasarmilla, mutta minulle ne olivat vain sivuseikkoja.
Kylmä hiki tunkeutuu yöpaitani lävitse. Hallitsematon vapina tekee minut aina epätoivoiseksi. Aina kun lääkkeiden vaikutus on loppumaisillaan, tuntuu kuin joku suurempi voima hallitsisi minua.
[JATKUNEE]