Oon hiljanen, mutta mä tykkään olla hiljaa,
yksinäni rimmaan, omaan runokirjaan.
Sinne vauhtii vinhaa, mä kasaan utopiaa.
Mun laiffi varmaa, vaa huonoo komediaa.
Mutta mitä siitä, mä en jaksa enää itkee,
luotin hetken, mut jääny taas yksiksee.
Mite tää päättyy, se ei sovi herkille.
Miten paljo merkitsee, yks vitun ihminen!?
Yksin kotonani, istahdan penkille,
muistoille entisille, tipahdan pelkille
ajatuksille, et oon voinu luottaa.
Mä haluun pois, haluun täältä pois suojaan.
Etkö ymmärrä?
Kerro syy tähän, jos haluut jatkaa,
yhteistä matkaa, väittämättä paskaa.
Haluun kertoo, että tää on tosi raskasta,
koitan saada selkoo, haluunko ees jatkaakaa.
Ei tää näytä toimivan, vie liikaa voimia,
voiko tässä mailmassa saavuttaa ees onnea?
Saavuttaa sitä onnee jota tarvitaan,
kaadutaan ja kadutaan, jälkeepäi harmittaa.
Hei kaveri, jatkanko mä yksinään?
Veit kaiken valon, istun tääl yksinään
pimeessä huoneessa, kirjottaen kirjeitäni.
Ei ketään kaveria, paperi ja kynä vierelläni.