Tällä kertaa oikeasti yritin.
Yritin kestää tätä elämää.
Silti aina löytyy joku joka polkee maahan,
saa sut polvilles.
Ne kertoo sulle iltasatujen sijaan,
kuinka sä olet huono, riittämätön.
Ja uskot joka ikisen sanan.
Sä muutat itteäs, jotta voisit olla yhtä hyvä kuin veljesi.
Lopulta susta ei ole mitään jäljellä.
Nyt sä istut huoneessas hiljaa,
haukot ilmaa mutta se ei kulje keuhkoihisi asti.
Hukut suruun.
Suru tappoi sut melkein tänäänkin.
Vai oliko se se onnellisuus mitä tunsit?
Unimaailma kutsuu sinut taas leikkiin mukaan.
Kadotukseen, sairaaseen kuvitelmaan.
Milloin elämästä tuli tälläinen tradegia?