Löysin sattumalta jotain kaunista, kuin palasen taivaasta.
Tarkoitukseni ei ikinä ollut ottaa sitä omakseni, halusin vain pidellä sitä hetken; ihaillakseni vain.
Rikottuaan minut pari kertaa, kipu oli mennyt, kun tarpeeksi sattuu ei tunnu enään missään.
Nyt kaikki on vaikeaa, mutta toisaalta liian helppoa.
Rakkaus tappaa, hitaasti mutta varmasti, kivuliaasti.
Joten miten voi rakastaa, jos tietää seuraukset, on tuntenut ne?
Taivaasta helvettiin ja takaisin on pitkä matka.
Valkoista, mustaa ja harmaata, mutta missä ovat kaikki ne kauniit värit joilla tahdoin sinut maalata?
Jaksatko vieläkin kerätä palaseni, kun romahdan, piteletkö sylissäsi, kunnes rauhotun tai vaivun uneen. Pelkään satuttaa, mutta tiedostamatta teen sitä -me teemme sitä.
Tiedän että vahvat mutta runnellut käsivarteni jaksavat nostaa vielä lisää tuskaa harteilleen ja kääntää ne voitoikseen.