Kaikki ennen niin rakas,
valuu sormien välistä kuin hiekka.
Sitten tuuli puhaltaa kovaa,
vieden tuon hiekan mukanaan.
Näen maailmanlopun joka yö.
En jaksa koota maailmaani uudeksi joka päivä.
Ahdistun, pakotetut hymyt, piilotetut kyyneleet.
Ne vievät voimat.
Olen sekaisin, eksyksissä, löydettävissä, ei mistään.
Yrittänyt liian kauan miellyttää,
muuttanut itseään muiden mieltymyksien mukaan.
Mutta mä en ole supermies tai bätmän, mä olen vaan ihminen.
Vittu kukaan ei ole täydellinen!
Mut on rikottu miljooniin osasiin, ja ne osaset vielä tallottu.
Kuinka koskaan enää voisin olla entinen?
Mua ei enää edes jaksa kiinnostaa huominen, vaan kuoleminen.