Eikä minua kiinnostanut paskan vertaa, vaikka kuukauden ruokarahani menivätkin kermansävyisiin nahkanilkkureihin. Vannoin ruokkivani itseni seuraavat 30 päivää vaikka näkkileivällä ja tonnikalalla, kunhan vain saisin sipsutella jäisillä katukivillä maailman epäkäytännöllisimmissä, mutta kauneimmissa kengissäni. Korkoa niissä riitti vaikka muille jakaa, ja koko oli kaksi numeroa liian pieni. Oli kylmin talvi viiteen vuoteen, eikä nilkkureissani ollut minkäännäköistä vuorta. Varpaisiin sattui. Kantapäät hiersivät. Nälkäkin oli.
Kuukauden 26. päivänä sain illalla päähäni maalata olohuoneeni seinät kellarista löytämilläni isän vanhoilla maaleilla. Onnistuin kuitenkin tuhoamaan seinieni lisäksi myös kenkäni, ne kun olivat lähellä maalitynnyriä. Kohtalokkaan lähellä.
Itkin kaksi päivää putkeen, kunnes lopulta nälkä vei voiton ja söin kenkäni.
~
Tota... joo.