Nousen sängystä, laitan kahvin päälle ja paahtoleipää paahtimeen. Vähän väsyttää, mutta selviän kyllä. Kahvi maistuu taivaalliselta, oikein harvinaisen hyvältä. Ja ihanaa, paahtoleivän päälle on metwurstia! Avaan aku-ankan ja jään koukkuun tarinaan. Rouskuttelen leipää ja juon kahvia suuresta mukista. Luen sivuja yhä nopeammassa tahdissa. Lasken mukin pöydälle, kynän päälle (tästä se alkaa) ja koko iso mukillinen leviää aaltona pöydälle. Rauhallinen ja hyvänmakuinen aamupalani saa vee-ittumaisen lopun kahvitsunamin siivoamiseen.
Kaapo pitää viedä ulos. Sen on tietysti käännyttävä mäyräkoiran itsepäisyydellä vastakkaiseen suuntaan, koska siellä on joku niin helvetin hyvänhajuinen puu. Viimein heitän koiran sisään. Bussi lähtee kahden minuutin päästä, juoksen huonoksi valinnaksi osoittautuneilla tennareillani ja ehdin, juuri ja juuri aamuiselta hengitykseltä haisevaan bussiin. Kuuntelen -aamuisin aina yhtä piristävää- kanssaihmisten valitusta.
Koulussa, kuvisopettajamme heittelee leikkaamiaan savimöhkäleitä leikkisästi oppilaille. Tulee vuoroni ja jollain ihmeen tavalla, luultavasti ihan omaa kömpelyyttäni, en huomaa sitä. Suuri, pääni kokoinen klöntti osuu olkapäähäni ja kierii selkää pitkin jättäen valkoisen savivanan mustaan paitaani. Kiva. Lopputunnin putsaan paitaani sienellä.
Muut oppitunnit matelee ja minua paleltaa, kuten aina. Koulussa on ruokana kanarisottoa, jossa on selvästi räkäverkkoja, koska se roikkuu haarukasta.
Pääsen koulusta, istun haisevassa, natisevassa bussissa ja yritän lukea taloustietoa. Noususuhdanteet ja finanssipolitiikat kuulostaa saksalta.
MUTTA! koulun jälkeen kävin ostamassa kaupasta kuusi kiiviä ja äiti teki pastaa ja yhtäkkiä; tuli vaan mieleeni, että ehkä elämä sittenkin vielä jatkuu. Pitäähän näitäkin päiviä olla, aamen.
