IRC-Galleria

MAAILMA ON!
ihan sekainen,
ainakin
joskus.

Haluaisin sellaisen
kokonaisen pienen
maailman
itselleni.

Vessat on hieno asia, kunnioittakaamme niitä ja kaikkia niiden keksijöitä!

Kun ei viitsi!
Ei viitsi siivota, ei tiskata, ei pestä pyykkiä. Mutta kun pitäisi, ei viitsi edes lähteä kaupungille, sinne kun on niin pitkä matka. Onneksi on sellainen laatikko mallinen, punainen postiloota, tuolla ulkovaraston seinässä kiinni. Se pelastaa päivän. Toive siitä että siellä tänäänkin olisi edes mainoksia, saa minut raahautumaan ulos luolastani.
Ai niin ja ruoka on tärkeää. Ateria rikkoo passiivisuuden kehän. Laiska voi olla, mutta ei niin laiska ettei syömään jaksaisi mennä, koska muuten se on kuolemaksi.
Mikä minua sitten vaivaa?
Liiat keskeneräiset työt. Ne vaivaavat niin kovasti, ettei mitään synny. Stressi tappaa luovuuden. Ja opiskelu muuttuu suorittamiseksi. Kaikki muuttuu suorittamiseksi.
Mitähän siitä tietomuussista yön aikana syntyy, jonka tänään aivoilleni evääksi kaadoin. Pelkään lähinnä sitä, kuinka sosiaalihallinto, psykologian metodologia ja uraanikaivosyrityksen toiminta, sekä sosiologinen kulttuuriteoria sopeutuvat keskenään.
Sillisalaatin keskellä, pitkästä aikaa, tunsin oppineeni jotain. Sitten vielä kysyin pari nokkelaa kysymystäkin, ihan noin vain.
Ehkä jumi alkaa laueta. En kyllä ole pitkiin aikoihin lukenut näin paljon kun eilen ja tänään. Mutta tänään olikin isojen kirjojen päivä. Niitä raahasin kirjastosta kotiin. Edes kerran kuukaudessa pitäisi viettää yksi päivä kokonaan kirjastossa. Ottaa eväät mukaan ja tehdä leiri jonnekin hyllyjen väliin. Lukea sitten vaikka sarjakuvia, jos ei isoja kirjoja löydä ja välillä haukata isoa punaposkista omenaa, sellaista joita ostetaan vaan yksi. Toisinaan taas sattuu vilkaisemaan ympärilleen ja säikähtää sitä miten paljon ihmisiä on ympärillä äänettömästi.

Edelleenkin ovat tiskit tiskaamatta, siivoamatta ja pyykit pesemättä. Jotain toivotonta minussa on. Haaveilijaa.

Se laiskottteli koko viikon ja nyt on sitten väsynyt. Sitä se lakkoilu teettää. Mutta että vieläkin kehtaa oikutella. Aikuinen massu. Ei tällaisilla asioilla yleensä leikitä.


Olenko muka ollu huono isäntä. Kun kannan massulleni ruokaa sen minkä kerkeän ja aina se vaan jaksaa valittaa. Koskaan minä en kiitosta saa. Mutta vastuullisena minä en tietenkään voi mennä lakkoon. Ja massu tietää sen hiton hyvin ja käyttää tilannetta orjuuttaakseen minua. Mutta tämä ei ole ihan oikein. Aion voittaa taistelun vaikka sitten pitäisi ottaa kovat konstit käyttöön. Olen yrittänyt hyvällä, mutta ei se auta. Jostain massu nyt on vaan minulle suuttunut..

Ehkäpä se kohta nukahtaa. Yrittäkää te tulla toimeen itsenne kanssa.

Niin otsikko tulee suoraan nykytilastani, jossa jännitän sulaako juuri syömäni ruoka sisuksissani vai tuleeko se muuta kautta ulos. Elämä heittää härän pyllyä sillon kun ihan perusasiat alkavat prakaamaan. Jos pitää keskittyä odottamaan ruoan sulamista, ei samaan aikaan voi tehdä oikein mitään muuta.
Tajusin tuossa sairastaessani, että taitaapa se olla joku muu kun ihminen joka tätä maailmaa pyörittää. Jos joku toisin väittää, valehtelee tai muuta luulee, erehtyy. Eipähän tarvii monenkaan asian mennä vinksalleen, niin koko pieni elämämme on ihan sekaisin. Tai miten pieniä on ne asiat, jotka saavat puoli maailmaa ihan kaaoksen partaalle.
Harva asia maailmassa on kuitenkaan sellainen, joka voi mennä peruuttamattomasti vikaan. Yleensä asiat voi korjata, ainakin jotenkin. Mutta sitä meille kallista aikaa näiden asioiden korjailu vie.
Tapahtuu maailmassa peruuttamatontakin, mutta se on yleensä sellaista salamyhkäistä tapahtumista, jonka huomaa vasta sitten kun ei voi enää kun tuumata, voi voi. Sen peruuttamattoman kanssa vaan täytyy oppia elämään jotenkin. Tai siis minun logiikallani, täytyy oppia elämään, olen sen verran rajoittunut. Mutta joskus arkipäivä voi olla niin helvetin vaikeaa. Oikein sellaista lähes ylitsepääsemätöntä, siis ihan tavalliset asiat. Mut sit niistä vaan selviää. Jokaisesta päivästä olen selvinnyt tähän asti. Huomisesta en voi tietää.
Mut kyllä ne hetket kun on sairas, pitäisi muistaa terveenä, silloin kun on vaan vähän kurjaa. Sitä kai sanotaan perspektiiviksi, en minä usko että perspektiiviin mitään matkustelua välttämättä tarvitaan. Vaan sellainen jonkinlainen oikea asenne. Sellainen ilo, joka vaan kumpuaa jostain. Yleensä ympäriltä, joskus sisältäkin. Minua harvemmin itsekseni hihityttää, mutta saisi hihityttää useammin. Kun hihitys tuntuu mukavalle. Paljon mukavammalta kun kiukku ja ärtymys.

Mistähän kaikki ajatukset minun päähän tulevat. Kun en minä oikeasti tuota vasemmalla kuvassa näkyvää pipoakaan joka päivä käytä. Siis tarkoitan etteivät ne aina avaruudestakaan voi niitä ajatuksia minulle lähetellä.
Voihan se olla jokin kemiallinen tai fyysinen sähköjuttukin. Mutta en minä sitä ihan ymmärrä. Kun täytyyhän jossain sitten olla sellainen adaptori, joka kääntää tuon sähkön minun kielelleni. Siis jos aivot tajuavat sähköimpulsseja se on aika pelottavaa. Miksei minun piuhat sitten mene sekaisin muusta sähkömagneettisesta säteilystä tai miksei kukaan ole keksinyt konetta jolla ohjata aivojeni sähkömagneettisiä signaaleja.
Sitten on vielä se että kuinka ihmeessä ne ajatukset saadaan toiminnaksi. En minä voi muuta kun todeta, että aika monta osaa tästä järjestelmästä voi mennä epäkuntoon, koska systeemi on monimutkainen.
Olisi pelottavaa elää yhteiskunnassa jos meidän korvien välissä oleva koneemme voisi saada koska vain oikosen. Ei uskaltaisi lähteä autolla ajamaan kun siinä hommassa ylikuumenemisriski olisi aika kova. Eikä oikeastaan uskaltaisi liikkua kaupungilla kun koska vain kuka tahansa voisi pimahtaa. Ja kaikki vain siksi että virtapiireissä heittäisi.
En oiekin usko siihenkään että minä itse alusta loppuun valmistan kaikki ajatukseni. Vaikka tämän asian voisi aika hyvin testata sulkemalla ihminen virikkeettömään tilaan joksikin aikaa ja sitten kuuntelemalla onko siellä pääkopassa syntynyt jonkinlaisia suhteellisen tuoreita ajatuksia vai vain turhautumista?

Toisaalta on aika sairas ajatus, että ihminen on osa luontoa. Siis silloinhan ihminen on osa Jumalaa, Jumaluutta. Tietysti näin on jossakin mielessä, koska Jumalahan menettäisi tarkoituksensa jos ihmistä ei olisi. Siinä mielessä ajateltuna ihminen ja Jumala on kai kokonaisuus jota maailmaksi kutsutaan.
Sitä ihmettelen miten Spinoza perustelee sen että ihminen voi käyttää eläintä ihmiskunnan hyväksi miten tahtoo? Vaikka ihminen siis onkin osa Jumalallisuutta ja Jumalaa, eikös Spinozan logiikalla eläintenkin pitäisi olla Jumalallisia. Vai onko järki se seikka joka tekee ihmisestä niin jumalallisen?
Mutta mitä se Spinozan höpinä luonnosta sitten on, että ihminen on osa luontoa? No eikös eläin ole? Vai tarkoittaako Spinoza luonnolla kenties jotain muuta kuin vain ympärillämme olevaa luontoa, joka koostuu eliökunnasta?

Sivistynyt ihminen ei seuraa vaalikeskusteluja! Hohhoijaa.

Kansalaiset eivät ymmärrä politiikan kieltä. Lauseet on ympäripyöreitä, eivätkä kerro mitään. Voihan jokainen toistella: Parannetaan kansalaisten perusturvaa. Kestäviä ympäristöratkaisuja on tuettava. Peruspalvelut turvattava. Työllisyyden on lisäännyttävä.
Nuo jokainen lause voi tarkoittaa mitä hyvänsä. Ihan miten kukin haluaa perusturvan nähdä. On tulkitsijasta kiinni mitä perusturvalla käsitetään. Tai mitä sitten ovat kestävät ympäristöratkaisut. Toisten mielestä se voi tarkoittaa ydinvoimaa, toisten mielestä bioenergiaa, toisten mielestä öljyriippuvuuden vähentämistä.

AI niin ja ruoan arvonlisäveron alentaminen. Hhm. Jokainenhan murkinaa tarvitsee. Puhutaanpas rakkaat ihmiset asioista niiden oikeilla nimillä. Ei puhuta nyt arvonlisäveron alentamisesta vaan yritystuista. Ja niiden poistamisesta. Jos alv poistetaan, ruoan hinta nousee. Koska tämä subventoinnin loppuminen korottaa yritysten kustannuksia.

ÄH! Tämä on turhaa. Turhauttavaa katsoa politikkoja tv:stä. Ne riitelevät aina vain samoista asioista ja surullisinta on se, että kansalaisten poliiittinen muisti on niin lyhyt, se yltää vain korkeintaan yhden vaalikauden pituudelle. Sen vanhemmista asioista ei Suomen poliiittisessa järjestelmässä kenenkään tarvitse olla vastuussa!!

Pakko kirjoittaa jotain siitä miten pimennossa elän. Siis tiesin vasta iltapäivällä Kirkan kuolemasta. Mitä mä olin aamulla tehnyt? No en ainakaan ollu uutisia tuijottanut. Enhän mä aamulla uutisia tuijottele. En mä juuri silmäni aukaistua halua järkyttyä. Pystyn ainakin muutamiksi hetkiksi tarjoamaan itselleni sellaisen puhtoisen lapsen maailman, jossa ei ole huolia ja murheita. Ei sitä kuvaa aamulla kaivata järkyttämään mitään aamu-uutisia, joissa ei koskaan ole mitään positiivista.
Oikeastaan olen sillä kannalla, että aamu-uutiset pitäisi toimittaa sillä tavalla ettei niissä luettaisi mitään kovin järkyttäviä tai verisiä uutisia. Vaan otettaisiin katsojat vastaan sillä tavalla hellä kätisesti. Eikä ensimmäisenä rymäytetä päin naamaa. Öisten mellakoiden päätteeksi kolmannessa maailmassa kuoli ainakin kaksi sataa ihmistä. Mielenosoittajat polkivat toisensa hengiltä, vain muutamia saatiin pelastettua. Poliisi tutkii asiaa.
Hiio hoi. Kiitos vaan paljon. Eipä se totuus aina päivää pelasta, mutta pilata sen voi kyllä. En tietenkään halua kylvää välinpitämättömyyttä ja tiedän että maailma on paha paikka. Mutta aamu on herkkää aikaa. Sitä pitäisi vähän päätoimittajienkin miettiä.

No siis Hetki lyö, viime hetki lyö.
Niin käy meille jokaiselle tahdoimmepa sitä tai emme.
Olen huolissani suomalaisesta mielenlaadusta. Kestääkö yhteisöllinen menttaliteettimme tällaisia menetyksiä. Oikeasti. Onhan se yleisesti tiedossa että suomalaiset (vars. miehet) ovat tuppisuita. Joten niitä tunteita pitää käsitellä sellaisten melankolisten laulujen avulla.
Ja kun Kirka on poissa ja Juice on poissa niin aika suuri paikka suomalaisen musiikin hiekkalaatikolla jäi tyhjäksi. JOtenkin semmoinen mykkä-olo voi hiipiä mieleen, kun mestarit itse ovat poissa. Mutta ehkä jälleen muistamme paremmin että kukaan ei ole kuolematon. Onneksi musiikkinne hyvät herrat, elää mielissämme.

23%