melkeen koko elämäni olen käyttänyt ikävöimiseen, vain pieniä muistoja lapsuudesta.
12 vuotta on pitkä aika heittää hukkaan, ihan liika pitkä aika ikävöimiseen.
tästä voisi päätellä ettei rakastaminen ehkä kannatakaan ?
koska joka kerta kun menettää jonku rakkaan nii alkaa pakostaki ikävöimään sitä.... :F aika paska homma.
mut kuitenki joku on sanonu et rakkaus on sen arvosta... kaiken sen kivun ja ikävän ja tyhjään kulutetun ajan arvosta. onko näin ? ja miksen mä oo vieläkään kokenut sellasta "rakkautta" mikä olis oikeesti sen arvosta ?
-ei, valehtelin, oon kuitenkin. helsinki-vantaan ja lapsuuden<3
huohh. mutta mitäpä mä tässä valitan.
arvotonta ja tyhjää paskanjauhantaa.
-sanat sulaa omaan mitättömyyteensä.
olis ehkä parempi joskus vaan yrittää olla hiljaa, tai ees pitää sormet erossa näppiksistä...
mutta... tulipa sitten purettua.