Tahtoisin olla niinkuin Sinä.
Sinä kesänä liikuin tivolin mukana, kun tapasin Sinut. Tivolia oli mainostettu lehdissä, koska eihän Minun nuoruudessani ollut radioita. Olihan sentään vuosi 1872. Vuosi ennen radion keksimistä. Sinä kesänä päätin, että alkaa elämä. Näin, kun Sinä esitit tanssiasi. Peittelin riemuani. Olin nähnyt Sinut vain kerran ennemmin, kun esitystäsi oli kehuttu lehdissä. Rakastuin.
Suunnittelin jo mielessäni, kuinka onnellisia tulisimme olemaan. Saisimme lapsia. Kaksi tyttöä. Amelien ja Bellan. Asuisimme suuressa maalaiskartanossa maisemien ympäröimänä keskellä avoimia mahdollisuuksien ovia. Päätin, että opiskelisin hyvään ammattiin, että voisit jäädä kotiäidiksi Amelielle ja Bellalle.
Halusin nähdä Sinun huoneesi. Nähdä Sinun maailmasi. Eikä hetkeäkään kun tutustuimme. Meistä tuli hyvät ystävät. Iltaisin Minulla oli tapana katsoa tanssiasi. Ilman, että mikään meitä keskeytti. Se oli elämää. Minulle.
Sen kesän ajan elämäni kukoisti. Kaikki oli yhtä unelmaa. Riitti vain, että sain katsella tanssiasi. Mutta sinä uskoit näkeväsi tulevaisuuteen. Tähtikartan kuvioista. Joissa minä olin yksin. Ja sinä matkalla kaukaisuuteen.
Loppukesästä tivoli suljettiin. Ja menetin Sinut. Minä autoin Sinua muutossasi. Minä kannoin Sinun tavaroitasi ja peittelin itkuani.
Pyysinkö Sinua omakseni? En. Piti, mutta menetin rohkeuteni. Halusin vielä kerran nähdä huoneesi ja katsoa tanssiasi, ilman, että mikään meitä keskeyttää. Se oli elämää. Minulle.
Opiskelin. Rankasti. Vuotta myöhemmin keksin radion. Elin siinä toivossa, että vielä joskus tapaan Sinut uudelleen. Tivolin tytön. Esittäisit Minulle tanssiasi. Eläisin unelmaani. Estäisit Minua uppoamasta. Herättäisit Minut horroksesta.
