nauran.
tai oikeestaan itken. se sattuu vaikkei periaattees sen pitäs.
taas tuntuu et oon kussu asiat vituilleen. anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta jälleen, ollaan siinä pisteessä jossa alkaa huomata masentuneisuuden hiipivän pikkuhiljaa mielen sopukoihin.
ei silleen välttämättä niinkuin keväällä (se oli pahinta), mutta vähän kuitenkin.
ei oo mukavaa aina vaa pettyy.
sitteku luulee liikoja nii alkaa vaa surettaa mielettömästi, kun mikään ei sitten meekkään niinku oli aatellu.
ei sellasta jaksa.