koko päivän on ollut kurja olo myös psyykkisesti. mikä siinä on, että kun on vaikka vain näinkin vähän kipeä, niin heti alkaa kauhee itsesääli ja huomionhaku. ihan niinku kaikki maailman turhuus kasautuis mielettömäks vuoreks just siihen silmien eteen. sellaseks vuoreks joka olis suurempi ku mount everest ja jota ei vaan mitenkään pystys kuolematta ylittämään.
aloin epäillä kaikkee. ihmisten tarkotusperiä ja vilpittömyyttä. mietin pienen pääni pyörryksiin. hetken tunsin et olisin ihan yksin koko maailmassa ilman ketään tai mitään. oli ihan superangsti päällä.
onneks pari pikku juttua sai mut takasin todellisuuteen. siitä kertoo mm. se, että pitäisi vissiin suoda muutama hetki läksyille.
toivon et huomenna olis jo parempi fyysinen kunto. tuntuu kyl silt et aivot lentää koht joka mahollisest aukost pihalle. ei niistä kyllä varmaan muutenkaan oo paljo mitään jälellä kun oon syöny niitä keltasia purkkia.