Kakkiainen on kummitus tai pieni ilkeä henkiolento suomalaisessa kansanperinteessä. Unikakkiainen on unessa näyttäytyvä olento, joka näyttää aarteen sijaintipaikan. Kakkiaisten kerrottiin lentävän. Eräs kakkiaisen toisintonimitys on Hiiden lintu. Erään tiedon mukaan uskottiin, että kun hautausmaalta nousee tulta, on siellä kakkiaisia. Tässä merkityksessä kakkiainen muistutti virvatulia. (SKVR:1303)
Koirankuonolainen on taruolento vanhoissa eurooppalaisissa tarinoissa. Koirankuonolaisella on ihmisen vartalo ja koiran pää, tai ainakin koiran kuono, ja usein ne ovat karvaisia. Koirankuonolaisiksi kuvattiin joissain keskiaikaisissa tarinoissa aasialaiset, joita vastaan taisteltiin.
Myös suomalaisessa kansanperinteessä kerrotaan kohtaamisista koirankuonolaisten kanssa. Nämä tapahtuvat yleensä syrjäseuduilla tai aivan korvessa. Koirankuonolaisia uskottiin olevan varsinkin Lapissa. Olennot puhuvat vierasta kieltä ja ovat vihamielisiä. Erään tarinan mukaan koirankuonolaiset kiduttivat kiinni saamansa tytön kuoliaaksi. Ainoan silminnäkijän, toisen tytön kertomus uskottiin käräjillä, ja hän säästyi murhasyytteeltä.
Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:
miksi on toinen tassu vasen
ja toinen taas on oikea?
Sitten se ratkaisun keksi
ja tuli iloiseksi.
Epäilystä asiasta eipä enää kellään:
oikealla tassulla tervehditään,
mutta vasemmalla hyvästellään.
Maanantaina en malttanut,
tiistaina en tietänyt,
keskiviikkona en kerennyt,
torstaina en tohtinut,
perjantaina oli paha päivä,
lauantaina oli pyhän aatto,
sunnuntaina oli suuri juhla.
Oi, sanoi siili
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.
Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.