IRC-Galleria

Taas kotona viikon seikkailuiden jälkeen,
Outo tunne päällä, ihan ku pitäis itkee muttei osaa, johtuu kai lauantaista.
No päässä pyörii vaikka mitä, mut onneks on viel niitäkin joille voi puhuu.
Nekin on nyt vaan harvassa. Kiitos kaikille jotka ootte jeesannu.
Aamulla olis edessä taas uusi taistelu, mutta se on vasta aamulla.
Vaikka minulla on pieni niin mahtuu sinne paljon suuria ja salattujakin tunteita.

Nyt on parta pois, älkää kyselkö miks.

Nutan asukas ilta oli tänään, ja se meni hyvin vaikka paremminkin olisi voinut mennä. Toisaalta paljon asioita selvisi mutta myös paljon jäi harmaan peittoon. Vastuuta sysättiin vaan muille mutta onneksi annettiin mahdollisuus vaikuttaa, jos tämmöinen työryhmä perustetaan alueen asukkaista , nuorista sekä yhteistyö kumppaneista se on hyvä asia, itse toivoisin pääseväni siihen mukaan mutta pää-asia on että siellä on porukkaa joka haluaa vaikuttaa oikealla tavalla. Itse sain hyvän mielen siitä että pääsin puhumaan nuorten näkökulmasta, sekä siitä että yksi vanhemmista tuli puhumaan ja kiittämään jälkeen päin sekä erityisesti Mll puheen johtajan kiitos ja kättely. Mutta kaikki on vasta alussa. Tämmöiset asiat saa minut unohtamaan omat ongelmat ja voimaan paremmin.

Ihmissuhteet on eikä vaikee asia maailmas ymmärtää, mut mä oon joutunu luopuu sellasest, ihan sen takii et mä voin täysi painotteisesti keskittyy tekee sitä mitä mä rakastan tehä, mä joudun tekee sen valinnan itteni takii, mut aina ei voi voittaa, sellast se elämä on, valitettavasti. Liika asioit mietittävän ja käsiteltävänä mut ei oikeen ketään kelle puhuu. Pelkään kai et joku murehtii mun asioit liikaa, mut niinhän se tähän saakka on mennykin, nyt vaan osa niist on kuollu ja pian ei oo muutakun kylmä hiljaisuus.

Kävelin tänään vanhan päiväkotini ohi ja muistelin kuinka olin pieni ja viaton, nykyään kaikkee muuta. Muistan ne kaikki hyvät ajat. Löysin tänään mun AUK kansion jossa oli minä johtajana kirjoitelma jonka olen itse kirjottantu, ja huomaan nyt miten paljon olen muuttunut mutta viellä on paljon parannettavaa. Katsotaan nyt miten pitkälle voidaan viellä päästä, pohjalta ei ole kuin kaksi suunta ylös tai sen läpi.

Tilin saldo on 0,94? ja taskuissa ei edes sitä. Eräs tuttu kuoli ja nuta ohjaaja tuntuu vihaavan mua. Mutsi on valehdellu mulle, broidille ja systerille niin kauan ku muistan. En vaan jaksa enää edemmäs, haluan vaan kirjoittaa testamentin ja lopettaa mun elämän, joistain pitäs saada kaksi todistajaa jotka ton testamentin vahvistaa. Haluun vaan kertoo siinä sen totuuden minkä mutsi meinas viedä hautaansa saakka.

Osaan tuhat turhaa taitoa, itkeä ilman kyyneliä, nauraa ilman hymyä, peittää tunteeni vuosiksi. Toiset puhuu taidoista toiset vaistosta, mutta niissä on suuri ero, taidon voi opettaa eteen päin vaistoa ei, se on tai sitten ei mutta sekin on opittu, sen oppii vain elämällä, eikä koulunpenkillä. Mitä minä sitten olen oppinut elämän aikana? En juuri mitään hyödyllistä, ainakaan mitään sellaista mistä olisi oikeasti hyötyä täällä suomessa.

George Luz, taisteli toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen hän toimi sekatyömiehenä, se kertoo hänestä paljon, että 1600 ihmistä saattoi hänet haudan lepoon vuonna 1998. Hän kävi läpi monta taistelua, joista me emme tiedä juuri mitään. Mutta niin moni meistä on taisteluissa joka päivä mukana, milloin joku taistelemassa nuorisotalon sulkemista vastaan, milloin joku on suojelemassa ystävää jotta tämä ei saisi turpaansa tai kuolisi hankeen. Mutta kuinka usein muistamme kiittää? Pelkkä sana kiitos on liian vähän, kun toinen makaa yksin kotonaan verta vuotaen, valittamatta saamiaan haavoja ja arpia. Hän teki kaiken vain jotta muut voisivat elää elämää joka ei ollut hänelle mahdollista. Hänen mieltään ei varmaan lohduta että joku ajattelee häntä joskus tai saattaa joskus tulevaisuudessa haudan lepoon. Hän elää yksinäistä elämää koska kukaan ei uskalla kysyä häneltä että voinko auttaa, kukaan ei jaksa kuunnella mitä hänellä on sydämellään, siksi siitä sydämmestä ei ole pian jäljellä juuri mitään, mutta kuin paikka johon se joskus kuului. Se sydän pysähtyy pian, hän tietää sen muttei kerro sitä kenellekään, koska hän ei halua että häntä muistellaan kuolleena kun kukaan ei jaksanut muistaa häntä kun hän eli. Hän katosi yhtenä yönä jonka jälkeen hänestä ei enää jäänyt kuin tyhjä muisto.

George Luz, taisteli toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen hän toimi sekatyömiehenä, se kertoo hänestä paljon, että 1600 ihmistä saattoi hänet haudan lepoon vuonna 1998. Hän kävi läpi monta taistelua, joista me emme tiedä juuri mitään. Mutta niin moni meistä on taisteluissa joka päivä mukana, milloin joku taistelemassa nuorisotalon sulkemista vastaan, milloin joku on suojelemassa ystävää jotta tämä ei saisi turpaansa tai kuolisi hankeen. Mutta kuinka usein muistamme kiittää? Pelkkä sana kiitos on liian vähän, kun toinen makaa yksin kotonaan verta vuotaen, valittamatta saamiaan haavoja ja arpia. Hän teki kaiken vain jotta muut voisivat elää elämää joka ei ollut hänelle mahdollista. Hänen mieltään ei varmaan lohduta että joku ajattelee häntä joskus tai saattaa joskus tulevaisuudessa haudan lepoon. Hän elää yksinäistä elämää koska kukaan ei uskalla kysyä häneltä että voinko auttaa, kukaan ei jaksa kuunnella mitä hänellä on sydämellään, siksi siitä sydämmestä ei ole pian jäljellä juuri mitään, mutta kuin paikka johon se joskus kuului. Se sydän pysähtyy pian, hän tietää sen muttei kerro sitä kenellekään, koska hän ei halua että häntä muistellaan kuolleena kun kukaan ei jaksanut muistaa häntä kun hän eli. Hän katosi yhtenä yönä jonka jälkeen hänestä ei enää jäänyt kuin tyhjä muisto.

Tää päivä on menny kaikkee mutta ku hyvin. Ensin saa kuulla että kaveri on jääny lukkojen taa ja melkein jäätynyt, nutalla kuulee että nuta lopetetaan kesän jälkeen, vaikka itse en siellä voi enää käydäkkään niin käy sääliksi kaikkia niitä jotka voisivat, ja oma lääkäri nyt sanoi mitä sanoi mutta ei mitään positiivisesti ajateltavaa. No onneks ollaan viellä hengissä, tässä elämässä tuntuu pärjäävän vaan paremmin ku tajuaa että on jo "kuollu"