Ole hyvä, Joonas. :) Ja muutkin jotka ovat jaksaneet lukea ja tykänneet.
--
Denin asukkaat huokaisivat helpotuksesta Amandan ja Vicin lopulta lähtiessä kaupungista. Huhut alkoivat kiertää välittömästi heidän kadottuaan taivaanrantaan. Kerrottiin Amandan ottaneen Vicin vangiksi jostain sanoinkuvaamattoman kauheasta syystä. Toisen huhun mukaan nuo kaksi olivatkin rakastavaisia, ja yhtä hulluja kumpikin.
Illan hämärtyessä Vic ja Amanda olivat jo kaukana Denistä, ja autuaan tietämättömiä huhuista jotka nyt levisivät karavaanarien matkassa toisiin kaupunkeihin. Vaan villeimmätkään huhut eivät osuneet lähelle totuutta, nimittäin sitä että lempeä romukauppias ja väkivaltaisen mielisairas barbaari olivat vain todella hyviä ystäviä.
Vic oli Amandalle henkensä velkaa, mutta se ei ollut ainoa syy miksi hän oli päättänyt seurata tätä. Toisin kuin useimmat muut, hän ei nähnyt Amandassa pelättävää raivohullua. Hän näki väärinymmärretyn nuoren joka oli syntynyt väärälle aikakaudelle, aivan väärään maailmaan. Vaikka, Vic tuumi, toisin kuin muut, hän ei ollut joutunut Amandan satunnaisen väkivallan kohteeksi, ja se saattoi vaikuttaa hänen mielipiteeseensä.
Leirinuotiossa roihusivat heidän kimppuunsa hyökänneiden maantierosvojen vaatteet.
Rosvot olivat hyökänneet ensin, mutta toisinaan Amanda tappoi provosoimattakin, vaikkapa sen takia että ei pitänyt jonkun puhetyylistä.
Vic katsahti pomoonsa nuotion yli. Amanda tuijotti liekkeihin tyhjä katse silmissään, mutta ruumis jännittyneesti kyyryssä, käsi puristaen revolveria. Kenties hetkenä minä hyvänsä hän saattaisi ojentaa kätensä ja ampua Vicin pään tohjoksi jonkin hetkellisen harhan vallassa.
Vic kohautti olkapäitään. Hänellä oli ollut monenlaisia matkakumppaneita vuosien varrella, useimmat vähemmän hulluja kuin Amanda, mutta yhteenkään Vic ei ollut luottanut tarpeeksi jotta olisi uskaltanut selkänsä kääntää heille. Amanda oli kenties hänen kumppaneistaan vaarallisin ja arvaamattomin, mutta Vic huomasi luottavansa häneen syvästi.
Jos hän joskus ampuisikin Vicin hulluuden puuskassaan, se olisi vahinko, verrattavissa aseeseen joka laukeaa vahingossa. Ja Vicin filosofian mukaan oli aina parempi kuolla ystävän luodista.
Amandakin oli vaipuneena syviin mietteisiin. Pieni osa hänen mielestään oli valppaana ja kuunteli ympäristön ääniä. Nuotion roihu, Vicin rahiseva hengitys, kaikki erämaan pienten olentojen päästämät äänet näiden kulkiessa leirin ohitse. Yksikin asiaankuulumaton ääni saisi hänet heräämään horroksestaan valmiina taisteluun. Mutta toistaiseksi hän vain tuijotti liekkeihin ja muisteli lapsuuttaan.
Elämä Arroyossa oli ollut ankaraa. Jokaisen työhön kykenevän täytyi uurastaa ankarasti yhteisön eteen. Raskaiden päivien jälkeen ainoa huvitus oli yhteinen hetki jolloin kylänvanhimmat kertoivat tarinoita. Tai oikeastaan yhtä ja samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoi Amandan isoisästä, legendaarisesta Vault Dwelleristä.(en edes yritä suomentaa, fallout-fanit eivät muuten tunnistaisi. -Q)
Kauan sitten kun suuri sota oli vielä tuoreessa muistissa, Arroyolaisten esivanhemmat elivät maanalaisessa holvissa. Holvin laitteisiin tullut vika oli koitua koko yhteisön tuhoksi, mutta valtavien ponnistusten ja seikkailujen jälkeen Vault Dweller onnistui pelastamaan heidät. Kiittämätön yhteisö kuitenkin karkotti hänet luotaan, koska seikkailut olivat tehneet hänestä ulkopuolisen. Jotkut yhteisön jäsenistä kuitenkin seurasivat hänen perässään, ja he yhdessä perustivat Arroyon.
Useimmat kylän lapset kuuntelivat tarinaa joka kerta yhtä lumoutuneina. Se oli parasta viihdettä mitä heidän yksinkertaiset mielensä saattoivat kuvitella.
Vilkkaamman mielikuvituksen omaava Amanda oli kyllästynyt tarinaan jo aikoja sitten, ja kehitteli siitä mielessään vaihtoehtoisia versioita.
Hän kuvitteli kuinka karkoitettu Vault Dweller värväsi itselleen sotajoukon ja palasi teurastamaan holvin kurjat petturit. Se olisi oikein mokomille. Toisinaan hän intoutui kertomaan omaa versiotaan muille lapsille, mutta nämä pelästyivät ja kantelivat vanhimmille, jolloin Amanda sai selkäänsä.
Amandaa vieroksuttiin kovin ikätovereidensa joukossa. Ainoastaan iso kiltti Cameron yritti olla hänen ystävänsä. Hänelle Amanda selitti suurista suunnitelmistaan ja unelmistaan, pohti millaista oli elämä Arroyon ulkopuolella, ja mitä olivat nuo kirkkaat pisteet yötaivaalla.
Cameron kuunteli kärsivällisesti, mutta hänen lempeistä silmistään Amanda saattoi nähdä ettei iso poika ymmärtänyt lainkaan mistä hän puhui. Amandasta tuntui kuin hän olisi koko kylän ainoa asukas jonka mieleen mahtui muutakin kuin nauriiden kasvattaminen ja ikivanhat tarinat.
Hän janosi nähdä maailmaa. Arroyossa hän tunsi olevansa kuin häkissä. Hän olisi halunnut karata, mutta vanhimpien varoitukset joutomaan kauhuista olivat iskostuneet liian syvästi hänen mieleensä.
Amanda valitsi itselleen kaikista raskaimmat työtehtävät peittääkseen ikävänsä.
Osallistuipa hän jopa soturikoulutukseenkin, jota perinteisesti tarjottiin vain kylän miespuolisille jäsenille.
Iän karttuessa Amanda vahvistui fyysisesti, mutta vajosi samalla yhä syvemmälle masennukseen. Edes hänen hämmästyttävä mielikuvituksensa ei jaksanut keksiä uusia virikkeitä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvasta arjesta. Hän tarvitsi jotain uutta.
Ja sitten eräänä päivänä kylään saapui muukalainen. Vanha mies nimeltä Vic.
Vic oli kyläläisten vanha tuttu, sai Amanda kuulla, mutta edellisen kerran hän oli käynyt lähes vuosikymmen sitten, eikä 12-vuotias Amanda voinut muistaa häntä.
Kauppias oli aina tervetullut vieras kylässä. Hän antoi arvokkaita työkaluja ja siemeniä vastineeksi parantavista(ja huumaavista) yrttiseoksista joita poppamies valmisti.
Useimmat lapset pysyttelivät kaukana muukalaisesta, vierastaen tämän omituista vaatepartta ja puhetapaa. Mutta Amandalle Vic oli kuin taivaan lahja, aito palanen kylän ulkopuolista maailmaa.
Hän vietti vietti kauppiaan seurassa koko sen kaksi vuorokautta jonka hän oli kylän vieraana, ja hukutti hänet kysymyksiin.
Vanhimmat pitivät moista käytöstä epäsopivana, mutta toisaalta Amanda oli iloisempi kuin vuosiin, eikä kysely näyttänyt haittaavan kauppiasta, joten he antoivat asian olla.
Vic kertoi joutomaiden kaupungeista ja niiden ihmeistä. Hän kertoi täpäristä tilanteista joihin oli joutunut matkoillaan. Amanda talletti jokaisen sanan mieleensä kuin aarteen.
Kun Vic lopulta lähti jatkamaan matkaansa, Amanda oli murtunut. Hän olisi halunnut lähteä kauppiaan matkaan, mutta häntä estettiin. Vic lohdutti häntä luvaten palaavansa taas seuraavana vuonna. Ja niin hän tekikin.
Jatkossa Vic toi aina jonkin lahjan Amandalle. Vanha kolikko, sormus, yksinkertainen puinen nukke, Amanda vaali niitä kaikkia. Esineet kertoivat toisista maailmoista ja kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Hänen ollessaan 16 Vic toi hänelle vanhoja lehtiä. Amanda ei osannut lukea, mutta kuvat kertoivat hänelle enemmän tarinoita kuin kirjaimet ikinä voisivat. Kuvia paikoista, ihmisistä, aseista, ja suurenmoisesta laitteesta nimeltä auto. Vicin mukaan se oli eräänlainen vaunu jolla saattoi kulkea suurella nopeudella. Ihmeellistä!
Kylänvanhimmat olivat katsoneet muita lahjoja läpi sormien, mutta lehdet olivat heille liikaa.Heidän mielestään Amanda oli saamassa sopimattomia vaikutteita, ja he määräsivät lehdet poltettavaksi. Tämä oli paha virhe.
Vic oli palauttanut Amandan elämänilon, mutta hän oli yhä mieleltään epävakaa vuosikausien masennuksen jälkeen. Nähdessään unelmiensa palavan roviolla jokin hänen sisällään katkesi napsahtaen.
Amandasta tuli hyvin häijy ja arvaamaton. Monta kertaa hän joutui ruoskittavaksi pahoinpideltyään jonkun heimon jäsenen, mutta aina hän otti rangaistuksensa vastaan ääntäkään päästämättä, antaen jokaisen sivalluksen kasvattaa vihaa sisällään.
Amanda oli vakaasti päättänyt lähteä kylästä. Hän odottaisi kunnes Vic taas poikkeaisi kylässä, ja lähtisi tämän matkaan.
Kesä koitti ja Viciä ei kuulunut.
Kuukauden päivät Amanda seisoi joka aamu sillalla tähyillen horisonttiin. Kun vanhaa kauppiasta ei vielä syksylläkään näkynyt, Amanda vaipui elämänsä syvimpään masennukseen ja hautasi haaveensa maailmalle lähtemisestä.
Kunnes nyt 18 vuotiaana hänet oli pakotettu lähtemään.
"Oletko kunnossa, pomo?" Vic katsoi häneen huolestuneena. Amanda ei ollut huomannut kyynelehtivänsä.
"Miksi et palannut, Vic? Miksi et enää palannut kun olisin eniten tarvinnut sinua?"
"Orjakauppiaat, pomo. Olin heidän vankinaan yli kaksi vuotta. Olen pahoillani."
Mielipuolinen raivo syttyi Amandan silmiin.
"Panen heidät maksamaan siitä! Tapan joka ikisen!" hän ärisi hivellen revolveriaan. Vic nousi ja tuli istumaan hänen viereensä silläkin uhalla että saisi luodista.
"Teit sen jo, pomo. Tapoit heidät kaikki." hän muistutti. Amanda katsoi häneen hämmästyneenä.
"Tapoin vai? Mistä tiedät?" hän kysyi.
"Olin paikalla. Etkö muista, pomo? Pelastit minut."
Hitaasti ymmärrys syttyi Amandan kyyneleisiin silmiin. Hän katsoi Viciä kuin vasta tunnistaisi tämän, ja hymyili väsyneesti.
"Niin. Nyt muistan. Mutta sinä pelastit minut ensin. Olemme sujut." Sitten hän painoi päänsä Vicin olkapäätä vasten ja nukahti.
Vic katseli hiipuvaa nuotiota ja ymmärsi saaneensa todellisen ystävän. Pian hänkin nukahti, ja he torkkuivat toisiaan vasten nojaten, kunnes Vic keikahti nuotioon. Mutta se oli onneksi jo sammunut.