IRC-Galleria

On tullu tässä sosiaalisessa mediassa seurattua itseään nuorempien ihmisten valittamista siitä, kuinka elämä on paskaa. Pikkusisko on hirveä, kaverit ovat perseestä. Sitten haukutaan niitä ystäviä/kavereita netin välityksellä. Kun itse puutun asiaan, koska sosiaalisessa mediassa kun julkisesti tapellaan koen, että voin osallistua keskusteluun, niin minua pistetään jo mustalle listalle ja haukutaan. Vain sen takia että sanoin, että täälläkin on ihmisiä joilla on vaikeampaa kuin teillä ja olisin onnellinen siitä, että teillä on sentään jotain mistä olla onnellinen! En vähättele kenenkään ongelmia niinkään, kuin sitä, ettei pieniä asioita arvosteta yhtään. Kokemuksesta voin sanoa, että mitä isommat ongelmat, sitä enemmän elämää arvostaa. Mitä pienemmän, sitä enemmän niistä tulee itkettyä.

Itsehän en yleensä valita asioistani. Tai varmasti nuorempana valitin, mutta nyt kun on tullut vähän perspektiiviä, olen onnellinen niistä asioista mitä minulla on. Kuten ihana perhe, joka tosissaan välittää minusta ja se, että minulla on katto päänpäällä, ruoka pöydässä, mahdollisuus saada koulutus ja rahaa etc. Mutta sekin perspektiivi on tullut ns. paskan mukana.

On tullut noin kuusi vuotta sairastettua diabetesta, sitä huonompaa diabetestä joka ei lähde kuntoilemalla tai muulla. Ei sinänsä huono, eihän? Jos nyt ei laske mukaan sitä, että pistän itseäni vatsaan ja jalkoihin noin seitsemän kertaa päivässä. Keskimäärin. Siihen tietty heitetään mukaan se, että jalkojen pintaverenkierto on aika minimalistista, eli perus juokseminen ja liian kireä pakkanen sattuu aika pirusti. Ainiin, ja siihen lisäksi se, että on tullut yksi, jollei kaksikin lisäsairautta. Kuten kilpirauhasten vajaatoiminta. Ja se, että en ole varmaan kuuteen vuoteen ole ollut terve. On ollut keuhkokuumetta ja keuhkoputkentulehduksia, oksennustautia ja tietysti jatkuva flunssa. Jatkuvalla tarkoitan sitä, että voin laskea käsillä ja jaloilla päivät, jolloin olisin ollut hyvässä kunnossa. Plus se, että tauti löydettiin hyvin myöhäisessä vaiheessa ja nyt teini-ikä on tehnyt elimistölle temppunsa, johtaen siihen, että pelotellaan kuolemalla viisikymppisenä. Ja ei edes johdu siitä, etten hoitaisi itseäni kunnolla. Teen kaiken, mitä pitäisi. Elimistö ei vaan tunnu arvostavan huolenpitoa.

Tähän tietysti mukaan perus menneisyys koulukiusaamisesta, vakavasta masennuksesta, parista syömishäiriöstä ja raiskauksesta. Voin sanoa, että asiat ovat olleet rankkoja. Varsinkin, kun aina kun jotain pahaa tapahtuu, se tapahtuu yhdellä rytinällä. Olen nytkin valmistumassa lukiosta ja pääsen hakemaan unelmieni alaa lukemaan Helsinkiin. Sanomattakin selvää on, että koulumenestykseni on kärsinyt jatkuvasta kipeänä olosta. Yleensä menin lukioon jopa 40 asteen kuumeessa ja jäin pois vain, jos olin sairaalassa tai taju pois. Opettajathan eivät tätä koskaan uskoneet ja täten suurinosa heistä vihaa minua koska luulevat, että lintsaan pitkin vuotta. Noin kolme viikkoa sitten, erosin kihlatustani jonka kanssa olin ollut melkein kaksi vuotta. Ei se vielä mitään, jouduin oksennustautuni takia tiputukseen sairaalaan. Loppuviikolla sain myös tietää, että verituloksistani oli löytynyt jotain häikkää kilpirauhasistani. Kaikki samaan syssyyn lukioaikani viimeisen koeviikon aikana. Koeviikon, joka ratkaisee valmistumiseni. Silti, monien kyynelien ja kiroilun saattelemana revin itseni suosta läpi ja nyt asiat ovat paremmin.

Tiedän, että minunkin asiani voisivat olla pahemmin. Mutta ettei voi myöntää, etteivät ne voisi olla paremminkaan. Silti en juuri koskaan valita. Nytkin kerron nämä asiat siinä toivossa, että joku, josta tuntuu että maailma on hirveä paikka ja asiasi menevät huonosti, lukee tämän ja totetaa että katso, tuollakin luuskalla menee ihan päin vittua ja hänkin jaksaa mennä eteenpäin. Tai jos joku jolla on samankaltaisia kokemuksia lukee tämän ja näkee, että kaikesta selviää.